25. marraskuuta 2013

Hating it

This is my body 
and it's fine
It's where I spend the vast majority of my time
It's not perfect
but it's mine
It's not perfect

And the weirdest thing about it is
I spend so much time hating it
but it never says a bad word about me


3. marraskuuta 2013

Todellisuus

Mua pelottaa. Pelottaa, että jonain päivänä meidän kohdatessa kaikki on toisin. Jos me ei olla enää sama hetki sitten rakastunut pari. Me nähdään toisemme erilailla. Näät mussa hiljaisen ja ujon ihmisparan, joka ei uskalla kertoa tunteistaan ääneen. Ihmisen, joka ei tiedä mitä haluaa elämältään. Joka elää liikaa hetkessä, eikä mieti seurauksia.

Nämä sanat mä kirjoitin elokuun yhdestoista päivä, enkä oikeasti uskonut todellisuuden tulevan vastaan näin nopeasti. Ollaan jo nyt siinä pisteessä, kun täytyisi löytää se kipinä, joka toi meidät aikoinaan yhteen. Ja kun mä nyt sanon, etten kestäisi sun menettämistä, tarkoitan sitä täydestä sydämmestä.

Älä anna mun menettää sua. Tiedän, että oot mulle täydellinen. Mutta mitä jos lakkaa rakastamasta henkilöä, jota lupasi rakastaa ikuisesti? Rakastuminen on helppoa, mutta rakastaminen - se on haaste.

31. lokakuuta 2013

Neliapila

Istuttiin vierekkäin pihalla keskipäivän paahteessa. Aurinko porotti taivaalta ja nautittiin lämmöstä. Kerroin sulle tarinaa siitä, kuinka lapsena yritin huijata onnea itselleni. Otin kaksi kauneinta apilaa pihamaalta. Näytin, kuinka nyppäisin molemmista apiloista yhdet lehdet irti. Jäljelle jääneistä  kahdesta kahden sakaran apilasta yhdistin neljän sakaran onnen.

Vaikenin hetkeksi. Katselin taivaallee ja hivelin sormenpäillä vieressä kasvavaa korkeaa apilamaata. Katkaisin yhden apilan varren sormieni väliin. Nostin apilan syliini ja huomasin ensimmäisen kerran elämässäni löytäneeni onnen etsimättä.

13. lokakuuta 2013

Lehtisade

Kesken hölkän pysähdyn katsomaan, kun keltaiset lehdet tippuvat vauhdilla pyörteiden saattelemana maata kohti. Vihdoin viimeisimmätkin lehdet uskaltavat päästää otteensa ja antaa tuulen johdattaa. Seison lehtisateen alla ja mun mieleen muistuu kaikki se naurettava määrä onnellisuutta, mitä mun sisällä oikeasti on. Kumpa muistaisin sen myös illan hämärtyessä yöksi, sillä yleensä tunnen pelkkää tuntematonta surua, joka irrottaa musta otteensa vasta auringon koskettaessa mun kalpeita kasvoja.



Elämä täällä on kuin vedessä kuun kuvajainen.
Otat sen kämmenelle, kummaksut:
Onko sitä?

5. lokakuuta 2013

Haavoittuivaisin

Kun mä lapsena istuin TV:n ääressä katsomassa, kun Suomen kauneinta naista kruunattiin, mietin miltä tuntuu olla noin onnellinen. Vuosi vuoden jälkeen ihmettelin, mikä voima saa ihmisen itkemään onnesta.

Mä tiedän sen nykyään - kolme kertaa onnesta itkeneenä. Ihminen itkee onnesta, koska juuri sillä hetkellä sillä on kaikki, mitä se voi elämältä toivoa. Sillä hetkellä, ihminen ei usko omaa onneaan todeksi. Se on se yksi voimakkaimmista tunteista, kun maailma tuntuu sen pienen hetken täydelliseltä paikalta.

Sillä hetkellä musta tuntuu, että oon samaan aikaan maailman vahvin ja haavoittuvaisin olento.  Se tunne saa mut tuntemaan itseni eläväksi, vaikka viime kerralla ääretön onni sai mut luhistumaan kylmälle puulattialle. Se salpautti mun hengen, ja sai mun kädet tärisemään. Taisin olla onnellisempi, kuin universumi sallii ihmisen olla.

26. syyskuuta 2013

Raiteilla

On kevätyö. Kello lähestyy yhtä. Kävellään hämäryydessä suljetulla rautatiellä, johon on jätetty yksinäinen graffiteilla koristeltu junan vaunu ja monta kymmentä resiinaa. Raahataan yksi resiinoista kiskoille ja istutaan sen kyytiin. Se on täynnä hämähäkinseittiä, mutta tänä yönä en anna sen häiritä. Pumpataan resiina liikkeelle. Livutaan kohti loivaa mäkeä ratakiskoilla, joita ympäröi loputtomat aavemetsät. Rautatielle kasvaneet kuusen taimet ja risut raapivat mun nilkkoja ja sääriä. Vuodan verta.

Hämärää yötä valaisee täysikuu. Se valaisee niin paljon, että erotetaan toistemme kasvot. Sanot mua kauniiksi. Vauhtimme kovenee koko ajan. Mäki tuntuu loputtomalta. Vähän jo pelottaa, mutta me nauretaan. Kaikki tuntuu täydelliseltä, kun oon sun kanssa.

20. elokuuta 2013

Pelko

Eilen kävelin sun huoneeseen aivan kuten ennen. Tavallisesti nouset tuoliltasi hymyillen ja rutistat mua pitkään. Et päästä irti vaan pidät mua otteessas, ihan kuin meidän viimenäkemisestä olisi ikuisuuksia. Eilinen oli erilainen. Istuit tuolillasi ja katsoit mua ilmeettömästi. Et vastannut edes tervehdykseen. Huoneen valtasi outo tunnelma.

Siirryttiin sun parvekkeelle. Kuuntelin, kun paidattomana lauloit ja soitit kitaraa. Yö tuntui lämpöisemmältä kuin kuukausiin. Se tilanne olisi voinut olla niin kaunis, mutta ehdotit, että mun täytyy lähteä kotiin nukkumaan. Yritin halata sua hyvästiksi, mutta hylkäsit mun yrityksen.

Siitä ei ole kuin kaksi kuukautta, kun oltiin sylikkäin sun parvekkeella. Oli kesäyö. Maattiin viltin alla lämpöisessä piiloutumassa hyttysiltä, jotka yritti tunkeutua meidän iholle. Sä kerroit sun unelmatulevaisuudesta mun kanssa. Se kuulosti paremmalta kuin mikään ikinä, mutta jo nyt mulla on sellainen olo, että en tule ikinä tekemään sua onnelliseksi.

12. elokuuta 2013

Syleilyssä

Salaa toivon, että ilmestyt pian meidän auringon säteiden täyttämään pihaan. Astuisit hiljaa meidän vanhaan taloon. Saapuisit vieno hymy kasvoillas mun huoneeseen ja asettuisit sanaa sanomatta mun viereen makaamaan. Ottaisit musta kiinni tiukemmin kuin koskaan ja kertoisit rakastavasi. Makoiltaisiin tunteja toistemme syleilyssä hämärässä huoneessa ja lähtisit vasta päivän vaihduttua toiseksi.

Sä et koskaan saapunut. Miksi edes kuvittelin jotain niin kaunista.

7. elokuuta 2013

Sulosointuja

Muistatko sä sen syksyn? Sen, kun sunnuntaisin illan hämärtyessä odotit mua meidän postilaatikolla. Halusit nähdä mut vielä viimeisen kerran ennen kuin vaihdoit kaupunkia koko viikoksi. Laitoit viestin: "Nähdään pian." Hiivin meidän talon nitisevät rappuset alas ja menin ulos ulvovasta ovesta. Kävelin pitkin pientä soratietä, joka johti sun luo. Kaikkialla oli niin pimeää, että en voinut erottaa sua mustasta massasta. Mun täytyi vain kuunnella sun lähestyviä askelia.

Kun kohdattiin, nostit mut ilmaan vyötäröltä - mä kiljuin ja yritin rimpuilla irti. Naurettiin molemmat. Sä laskit mut alas ja pidit vaan tiukasti lähelläs. Olisin voinut jäädä siihen hetkeen ikuisiksi ajoiksi. Siihen hetkeen, kun seistiin keskellä tietä pimeydessä hitaasti maahan leijailevien lehtien seassa, ja sä kuiskit mun korvaan sulosointuja siitä, kuinka voisit olla siinä hetkessä loppuelämän.

Syksy on taas täällä - mutta me ei.

31. heinäkuuta 2013

Isoisä

Olit maannut terveyskeskuksen sängyn pohjalla jo vuosia. Et kyennyt itse enää liikkumaan - olit surkastunut vanhuudesta. Puhuit harvoin, ja silloin kun puhuit ei sun jutuissa ollut mitään järkeä. Tuskin enää tunnistit sun sukulaisia.

Muistan aina kuinka iloiselta näytit, kun tulin isän kanssa moikkaamaan sua terveyskeskukseen. Isä syötti sua ja olit hymyssä suin. Näytit aina iloiselta, vaikka sun elämä oli kuihtumassa pois. Ehkä en enää muista niitä huonompia hetkiä, mutta ainakin rakastit sitä, kun isä jumppasi sun kättä ylös ja alas. Mikään ei saanut sua näyttämään niin onnelliselta.

Yhtenä aamuna tulin jälleen katsomaan sua isän kanssa. Seisoin sun sängyn päädyssä. Tarkkailit mua pitkään ja sanoit: Karoliinan hiukset on kasvanut. En vieläkään käsitä, miten muistit mun nimen tai osasit edes muodostaa kunnollisen lauseen. Ehkä ymmärsit maailmasta enemmän kuin kaikki olivat luulleet. Ehkä olit vaan sen pienen hetken järjissäsi. Antaisin mitä vaan, että näkisin sun vielä nauravan, mutta mun täytyy tyytyä piirongin päällä olevaan valokuvaan, jossa syöt pullaa ja hymyilet. Sellaisena mä sut muistan - hymyileväisenä.














Meidän on rakastettava elämän pitkiä tunteja, jotka ovat sairautta täynnä
ja ahtaita ikäviä vuosia 
niinkuin niitä lyhyitä  hetkiä, joina erämaa kukkii.

                                                                                            - Södergran, Edith 1929: Levottomia unia

28. heinäkuuta 2013

Hiljaisuus

Ollaan ajettu lähes 100 kilometriä yön hämäryydessä. Huomaan, että sulla ei ole kaikki hyvin. Kysyn, mikä sulla on hätänä, mutta et vastaa. Käännät pääsi pois. Tyydytään molemmat hiljaisuuteen.

Perillä teidän kotona hiivitään sun huoneeseen. Oot edelleen kummallinen. Sanon, että voin nukkua lattialla tämän yön. Katsot mua silmiin, mutta pakenen katsettasi. Huokaiset ja kaadat mut lattialle. Maataan hetken aikaa patjalla kasvot vastakkain. Sun silmistä valuu hitaasti kyyneliä.

Hetken kuluttua sanot, että sua pelottaa. Jompaa kumpaa aina sattuu.


26. heinäkuuta 2013

Lasikatto

Seistiin sun parvekkeella kaksistaan. Oli kesäyö. Mulla oli ainoastaan rintaliivit päällä ja sulla paita. Kello oli yksi. Tarvittiin raitista ilmaa, koska haluttiin valvoa kolmeen. Katseltiin hämärää järvimaisemaa vierekkäin. Sanoit, että kaikki näyttää oudon violetilta ja ihmeelliseltä. Taivaalla oli muutama hassu liilanharmaa pilvi ja sanottiin vuorotellen asioita, joita niistä tuli mieleen: kilpikonna, tassu, kasvot...

Aloit kuvailemaan taivasta. Pohdit, kuinka se on suuri taideteos, joka muuttuu jatkuvasti. Mietit, miten kukaan on ikinä tajunnut ilman olevan jotain - atomeita. Ajattelit ilman koostumusta ääneen: 78% typpeä, 21% happea ja loput jalokaasuja, vetyä ja hiilidioksidia.

Siirryttiin sisälle peittojen alle. Päätettiin, että meidän tulevassa kodissa makuuhuoneen katto on pelkkää lasia. Taivas on niin kaunis. Ja mä en varmaan koskaan saa susta tarpeekseni.