19. kesäkuuta 2014

Soratiellä

Se oli yksi viimeisimmistä kerroista, kun me nähtiin. Istuin sun sängyllä ja sä tuijotit mua silmiin minuutteja vihaisesti täydessä hiljaisuudessa. Sitten, kun me oltiin valmiita puhumaan, meitä pyydettiin naapuriin kahville. Sä huokaisit ja käskit mua esittämään, että meillä on kaikki hyvin - ettei olla eroamassa.

Käveltiin pihalla hiljaa kohti sadan metrin päässä häämöttäviä valoja. Näimme tuskin toisemme. Yhtäkkiä otit musta kiinni ja halasit pidempään kuin aikoihin. Oltiin siinä hetki ja kysyit miksen halannut sua aiemmin. Vastasin pala kurkussa etten uskaltanut. Se halaus jäi yhdeksi viimeisimmistä, enkä voi olla muistamatta, miten pahalta ja samaan aikaan huojentuneelta musta tuntui siinä pimeydessä keskellä soratietä viileässä syystuulessa.

Kahvipöydässä sä istuit mua vastapäätä ja susta huokui jälleen inho. Kutittelin varpaillani sun jalkateriä etkä sä reagoinut kuin kylmällä katseella, joka on ikuisesti piirtynyt mun verkkokalvoille. Ja vaikka siitä tunnin kuluttua makasinkin taas onnellisesti sun kainalossa, niin kyllä me molemmat taidettiin tietää, ettei meitä voi enää korjata.