26. helmikuuta 2018

Kipujen kaikukoppia

♪♫ M - Lampi
En usko tietäväni vielä mitään tuskasta, mutta on hetkiä, joiden kivistykset ovat jääneet kaikukopiksi kehooni.

Kun olin ihan pieni, katsoin sivusta kipua, jota niin pieni ihminen ei osannut vielä käsittää. Ihmettelin, miksi äiti ei ollut läsnä ja miksi hän itki useana päivänä viikosta sängyssä peittoon kääriytyneenä. Isä sanoi vain äiti on niin sairas, ettei se koskaan parane. En minä silloin käsittänyt, ettei lasi vettä ja talouspaperin palanen pystyneet puhdistamaan hänen sisällä jylläävää tuskaa.

Kuudennen luokan joulupäivänä kaaduin sanattomana sängylle parhaan ystäväni tekstiviestin vuoksi. Sinä synkkänä jouluna meidän pientä kylää peitti suuri surupeitto, kun kaksi tyttöä olivat menettäneet äidin. Kolme vuotta sitten näin vilauksen siitä kivusta, kun ystäväni itki edessäni hämmästellen, ettei hän vieläkään tiedä totuutta sen päivän tapahtumista.

Olin 15-vuotias, kun keskiyöllä löysin 12-vuotiaan saksanpaimenkoiramme makaamasta epätavallisesta paikasta, vanhempieni makuuhuoneen matolta. Mietin, voiko eläin ymmärtää tämä olevan hänen viimeinen yönsä meidän luona, ja siksi asettui perhettään lähemmäs. Kävin siihen viereen pimeän huoneen lattialle makuulle ja silittelin koiran pehmeää päälakea toivoen, että hänen silmistään kajastava tuska jo helpottaisi.

Tuskin sille valtavalle pelolle on sanoja, kun herättyäni löysin ystävän kirjoittaman kirjeen - kirjeen täynnä läheisille omistettuja hyvästejä. Tarkkailin ystäväni yrityksiä valehdella itsetuhoisista aikeistaan seuraavat 13 tuskaista tuntia - kädet hiessä, kroppa täristen, syke levottomana. Vasta aamuyöstä kehoni hälytystila hiipui, kun verkkokalvoni vastaanottivat kuvan juuri ja juuri elossa olevasta ystävästä, kasvot lääkehiilen peitossa.

Sinä kesäisenä yönä en nukkunut silmänräpäystäkään, kun jäin epätietoisuuteen hänen motiiveistaan. Kävelin monta tuntia ulkona valoisassa yöttömän yön usvassa peläten tulevaa päivää. Enkä minä pelännyt turhaan, koska ethän sinä tälläkään kertaa halunnut minua elämääsi. Tunsin sisälläni tukehduttavan tsunamin, joka hukutti jokaisen sisäelimeni yksi kerrallaan kyynelmereen.

Tänä viikonloppuna löysin ystäväni aamuyöllä kylpyhuoneestani sekavassa tilassa, raajat auki viillettynä. Mieleeni on syöpynyt kuva lattialaatoista kauttaaltaan veressä, rikkinäisen viinilasin sirut lavuaarissa, ystävän sanoissa ainoastaan haluan kuolla, haluan kuolla, haluan kuolla. Hän elää edelleen, mutta jonkin niistä lasinsiruista taisi löytää tiensä viiltämään sisuksiani.

En usko tietäväni vielä mitään tuskasta, mutta on hetkiä, joiden kivistykset ovat jääneet kaikukopiksi kehooni.



"Life always gives us exactly the teacher we need at every moment. This includes every mosquito, every misfortune, every red light, every traffic jam, every obnoxious supervisor (or employee), every illness, every loss, every moment of joy or depression, every addiction, every piece of garbage, every breath. Every moment is the guru."  - Joko Beck

2. helmikuuta 2018

Vihdoin vapaana

Viime maanantaina 29.1.2018 sanoin en ole koskaan halunnut kuolla näin paljoa, ja niin koomiselta kuin se saattoikin kuulostaa, tarkoitin sitä täydestä sydämestä. Luulin, että olen jo kokenut sen pisteen, kun elämä on täydellisen sietämätöntä. Nyt minä vasta tiedän - ainakin siihen asti, kunnes tunnen taas jotain sitäkin sietämättömämpää.

Katsoin ikkunasta ja haaveilin kiipeäväni lähimmän kerrostalon katolle ottaakseni askeleen yli reunan. Mutta en minä voisi tehdä niin, kun siskoni saattaa kävellä samalla kadulla ja huomaisi minut siinä maassa - verisenä, rikkinäisenä ja vihdoin vapaana.

Istuin sinun sohvalla sikiöasennossa elämäni tuskallisimmassa ahdistuksessa yrittäen pitää itseäni kasassa. Katsoin täydellisen ruskeita silmiäsi ja yritin telepaattisesti välittää sanoja tapa minut kuudesti, kiitos.

Astuin autoon ja mietin, että ehkä en laita turvavyötä ja tänään on elämäni onnekkain päivä. Seuraavana yönä näin unta siitä, kuinka rekka lipui kylkeemme. Tunsin valtavaa helpotusta siinä hetkessä, kun huomasin ettei mitään ole enää tehtävissä.

Haaveilin siitä, miten ensimmäisenä kotiin päästyäni pistän päälle kauneimman omistani mekon, astun vastarannalla olevaan hyytävään avantoon, painaudun jään alle ja annan virran viedä minut Kemijokea pitkin Suomen rajalle.

Mutta tässä minä olen, muutaman päivän kuluttua vieläkin elossa. Huomaan ulkona valoa kellon ollessa 16.34. Rovaniemellä ei ole enää pilkkopimeää. Minä selvisin ja tulen selviämään jatkossakin. Ja tuo kaikki tuntuu jo nyt niin naurettavalta.




Today, I feel like suicide
Tomorrow, I might say I'm alright
I just wanna reach my paradise
I just wanna reach sweet paradise

26. marraskuuta 2017

Ruuduista riippuvainen

Olen ruuduista riippuvainen. Insomnian väsyttämien silmäluomieni auettua keskityn ainoastaan muiden elämään. Keskityn muiden elämään niin kauan, että insomnian väsyttämät silmäluomeni eivät enää jaksa pysyä auki. Tunnen olevani täysin lamaantunut ihminen vailla mitään omaa. Sieluni on kadonnut puhelimeni sovelluksien sisälle kadottaen samalla sen onnen, johon pääsin kiinni vasta vuosi sitten.

Olen väsynyt tekemättömyyteen ja yksinkertaiseen elämään, jossa en osaa antaa aikaa itselleni. Keho tuntuu raskaalta. Jokainen pienikin liikee vaatii ponnisteluita, jotka yleensä osoittautuvat ylitsepääsemättömiksi. En jaksa nousta sohvalta keittämään kahvia enkä jaksa laittaa pyykkejä kuivumaan. Syön ruokani pakasterasiasta, sillä kaikki puhtaat astiat ovat liian korkealla hyllyssä, jonne en jaksa kurkotella tuolin avulla. Opiskelumotivaationi on poissa ja työt tuntuvat toisinaan tukahduttavan minut. Mietin yhtenään kuinka turhaa kaikki on. Mietin miten turhaa on syödä, liikkua, nukkua, peseytyä, harjata hiukset, meikata. Mietin miten turhaa on olla elossa, mutta mietin myös sitä miten turhaa olisi kuolla. Kuolemanikin maksaisi tuhansia euroja.

Nykyinen ruuduista riippuvainen minä on vääränlainen. Saatoin ennen miettiä vain kaloreita, kiloja ja sen jälkeen vielä kerran kaloreita. Kuitenki elämä tuntui silloin paremmalta kuin tämä nykyinen, jossa tilaa on vain sosiaaliselle medialle ja muiden keksityille draamoille. Valehtelisin, jos väittäisin etten joka päivä harkitsisi paluuta entiseen elämään, jossa valtaosa ajatuksistani pyöri sairauden ympärillä. Paluumatka ei tässä kohtaa olisi vielä pitkä.

Myönnän, että kaipaan sitä sairauden luomaa pientä kuplaa, jossa elämässä vain numeroilla oli merkitystä. Välitin silloisesta elämästä enemmän kuin nykyisestä: silloin minä lähdin lähimpään kauppaan hakemaan ruokaa, kun heräsin nälkiinnyttävään tunteeseen, jonka voin vannoa muistuttavan kuolemaa. Silloin halusin selviytyä, mutta enää minä en välitä. Jos saisin valita kuolenko ensiyönä nukkuessani, saattaisin jäädä ikuisen levon tielle. Toivoisin, että kuoltuani saisin jäädä loputtomaan unien maailmaan, sillä unissani kaikki on parempaa. Nukkuessani sentään tunnen asioita - olivat ne sitten hyviä tai pahoja. Kyllähän minä rationalistina ymmärrän, että aivojeni sammuttua unetkin olisivat poissa. Mutta loppujen lopuksi ei sekään haittaisi.