2. helmikuuta 2018

Vihdoin vapaana


Viime maanantaina 29.1.2018 sanoin en ole koskaan halunnut kuolla näin paljoa, ja niin koomiselta kuin se saattoikin kuulostaa, tarkoitin sitä täydestä sydämestä. Luulin, että olen jo kokenut sen pisteen, kun elämä on täydellisen sietämätöntä. Nyt minä vasta tiedän - ainakin siihen asti, kunnes tunnen taas jotain sitäkin sietämättömämpää.

Katsoin ikkunasta ja haaveilin kiipeäväni lähimmän kerrostalon katolle ottaakseni askeleen yli reunan. Mutta en minä voisi tehdä niin, kun siskoni saattaa kävellä samalla kadulla ja huomaisi minut siinä maassa - verisenä, rikkinäisenä ja vihdoin vapaana.

Istuin sinun sohvalla sikiöasennossa elämäni tuskallisimmassa ahdistuksessa yrittäen pitää itseäni kasassa. Katsoin täydellisen ruskeita silmiäsi ja yritin telepaattisesti välittää sanoja tapa minut kuudesti, kiitos.

Astuin autoon ja mietin, että ehkä en laita turvavyötä ja tänään on elämäni onnekkain päivä. Seuraavana yönä näin unta siitä, kuinka rekka lipui kylkeemme. Tunsin valtavaa helpotusta siinä hetkessä, kun huomasin ettei mitään ole enää tehtävissä.

Haaveilin siitä, miten ensimmäisenä kotiin päästyäni pistän päälle kauneimman omistani mekon, astun vastarannalla olevaan hyytävään avantoon, painaudun jään alle ja annan virran viedä minut Kemijokea pitkin Suomen rajalle.

Mutta tässä minä olen, muutaman päivän kuluttua vieläkin elossa. Huomaan ulkona valoa kellon ollessa 16.34. Rovaniemellä ei ole enää pilkkopimeää. Minä selvisin ja tulen selviämään jatkossakin. Ja tuo kaikki tuntuu jo nyt niin naurettavalta.




Today, I feel like suicide
Tomorrow, I might say I'm alright
I just wanna reach my paradise
I just wanna reach sweet paradise

26. marraskuuta 2017

Ruuduista riippuvainen

Olen ruuduista riippuvainen. Insomnian väsyttämien silmäluomieni auettua keskityn ainoastaan muiden elämään. Keskityn muiden elämään niin kauan, että insomnian väsyttämät silmäluomeni eivät enää jaksa pysyä auki. Tunnen olevani täysin lamaantunut ihminen vailla mitään omaa. Sieluni on kadonnut puhelimeni sovelluksien sisälle kadottaen samalla sen onnen, johon pääsin kiinni vasta vuosi sitten.

Olen väsynyt tekemättömyyteen ja yksinkertaiseen elämään, jossa en osaa antaa aikaa itselleni. Keho tuntuu raskaalta. Jokainen pienikin liikee vaatii ponnisteluita, jotka yleensä osoittautuvat ylitsepääsemättömiksi. En jaksa nousta sohvalta keittämään kahvia enkä jaksa laittaa pyykkejä kuivumaan. Syön ruokani pakasterasiasta, sillä kaikki puhtaat astiat ovat liian korkealla hyllyssä, jonne en jaksa kurkotella tuolin avulla. Opiskelumotivaationi on poissa ja työt tuntuvat toisinaan tukahduttavan minut. Mietin yhtenään kuinka turhaa kaikki on. Mietin miten turhaa on syödä, liikkua, nukkua, peseytyä, harjata hiukset, meikata. Mietin miten turhaa on olla elossa, mutta mietin myös sitä miten turhaa olisi kuolla. Kuolemanikin maksaisi tuhansia euroja.

Nykyinen ruuduista riippuvainen minä on vääränlainen. Saatoin ennen miettiä vain kaloreita, kiloja ja sen jälkeen vielä kerran kaloreita. Kuitenki elämä tuntui silloin paremmalta kuin tämä nykyinen, jossa tilaa on vain sosiaaliselle medialle ja muiden keksityille draamoille. Valehtelisin, jos väittäisin etten joka päivä harkitsisi paluuta entiseen elämään, jossa valtaosa ajatuksistani pyöri sairauden ympärillä. Paluumatka ei tässä kohtaa olisi vielä pitkä.

Myönnän, että kaipaan sitä sairauden luomaa pientä kuplaa, jossa elämässä vain numeroilla oli merkitystä. Välitin silloisesta elämästä enemmän kuin nykyisestä: silloin minä lähdin lähimpään kauppaan hakemaan ruokaa, kun heräsin nälkiinnyttävään tunteeseen, jonka voin vannoa muistuttavan kuolemaa. Silloin halusin selviytyä, mutta enää minä en välitä. Jos saisin valita kuolenko ensiyönä nukkuessani, saattaisin jäädä ikuisen levon tielle. Toivoisin, että kuoltuani saisin jäädä loputtomaan unien maailmaan, sillä unissani kaikki on parempaa. Nukkuessani sentään tunnen asioita - olivat ne sitten hyviä tai pahoja. Kyllähän minä rationalistina ymmärrän, että aivojeni sammuttua unetkin olisivat poissa. Mutta loppujen lopuksi ei sekään haittaisi.

13. heinäkuuta 2017

Se viallinen

Annoin tilaa ajatuksille, joita en ole uskaltanut ajatella aikoihin. Tyhjensin kaikki tulvivat tunteet ruudulle. Kerroin henkisestä ja fyysisestä satuttamisesta. Kerroin siitä syyllistämisestä, kun olin aina pahantekijä, ja siitä kun mua ei huolittu enää viereen nukkumaan. Kerroin, miten mut tiputettiin sängyltä alas ja käskettiin sohvalle yöksi, ja siitä kun mut heitettiin keskiyöllä kadulle. Kerroin päivästä, kun mua lyötiin, ja siitä kun se tapahtui toistamiseen.

Enkä koskaan unohda niitä yksinäisiä öitä, kun itkin selin häneen ja halailin kyynelnesteistä kastunutta tyynyä. Eikä hän koskaan välittänyt, ottanut takaisin kainaloon tai pyytänyt anteeksi. En silloin edes olettanut niin - olinhan minä meistä se viallinen.

Ja niin vihdoin myönsin, etten ole ollut täysin eheä puoleen vuosikymmeneen. Mutta olen löytänyt ihmisen, jonka kanssa tuntuu siltä kuin saisin mahdollisuuden olla taas joskus kokonainen. Ehkä rikkinäisyyteni ajaa sinutkin pois. Mutta vielä sinä olet siinä.

"You have to keep breaking your heart until it opens."  Rumi