Rikkinäiset sielut

Rikkinäiset sielut rakastuvat minuun. Niin on aina ollut. Otan heidät hetkeksi syleilyyni ja päästän heidät pois sitten, kun he muistavat millaista onkaan tuntea. En ole koskaan tehnyt sitä tietoisesti tai tarkoituksella. He väittävät, että minussa on jotain sellaista lumoavaa, joka saa sydämen raottumaan. Otan vastaan kaikki tunteet ja elän myötä. Rakastan sitä, miten heidän ääni värähtelee ja katse muuttuu, kun he kertovat jostain suloisesta tai painavasta.

Olen aina luottanut ihmisiin liian nopeasti. Tutkin heidän eleitä ja ilmeitä, kuuntelen sanoja, keskityn hiljaisuuteen niiden välissä ja opettelen tuntemaan. Yritän nähdä syyt ja seuraukset ennen kuin tuomitsen, vaikka enhän minä yleensä osaa tuomita silloinkaa. Eikä minun tarvitse tietää jokaista yksityiskohtaa ymmärtääkseni, että maailma muuttaa meistä jokaista. 

Rikkinäiset sielut rakastuvat minuun ja lopuksi he kiittävät ja katoavat. He kiittävät siitä, että olen olemassa, että he saivat vihdoin tuntea ja kertoa - olla hetken hauraita. Olen saanut kuulla lukemattomia tarinoita, olen saanut olla läsnä ja välittää. Olen kantanut niiden taakkaa, jotka eivät siihen yksin pysty sekä niiden takkaa, jotka eivät tukeani enää ansaitse. Välitän niin kovin herkästi ja siksi minuunkin sattuu.

Olen pahoillani, jos vahingoitin yhtäkään teistä. Se ei ollut koskaan tarkoitukseni.

"The blue flowers" art based on Otto Dix