31. heinäkuuta 2013

Isoisä

Olit maannut terveyskeskuksen sängyn pohjalla jo vuosia. Et kyennyt itse enää liikkumaan - olit surkastunut vanhuudesta. Puhuit harvoin, ja silloin kun puhuit ei sun jutuissa ollut mitään järkeä. Tuskin enää tunnistit sun sukulaisia.

Muistan aina kuinka iloiselta näytit, kun tulin isän kanssa moikkaamaan sua terveyskeskukseen. Isä syötti sua ja olit hymyssä suin. Näytit aina iloiselta, vaikka sun elämä oli kuihtumassa pois. Ehkä en enää muista niitä huonompia hetkiä, mutta ainakin rakastit sitä, kun isä jumppasi sun kättä ylös ja alas. Mikään ei saanut sua näyttämään niin onnelliselta.

Yhtenä aamuna tulin jälleen katsomaan sua isän kanssa. Seisoin sun sängyn päädyssä. Tarkkailit mua pitkään ja sanoit: Karoliinan hiukset on kasvanut. En vieläkään käsitä, miten muistit mun nimen tai osasit edes muodostaa kunnollisen lauseen. Ehkä ymmärsit maailmasta enemmän kuin kaikki olivat luulleet. Ehkä olit vaan sen pienen hetken järjissäsi. Antaisin mitä vaan, että näkisin sun vielä nauravan, mutta mun täytyy tyytyä piirongin päällä olevaan valokuvaan, jossa syöt pullaa ja hymyilet. Sellaisena mä sut muistan - hymyileväisenä.














Meidän on rakastettava elämän pitkiä tunteja, jotka ovat sairautta täynnä
ja ahtaita ikäviä vuosia 
niinkuin niitä lyhyitä  hetkiä, joina erämaa kukkii.

                                                                                            - Södergran, Edith 1929: Levottomia unia

28. heinäkuuta 2013

Hiljaisuus

Ollaan ajettu lähes 100 kilometriä yön hämäryydessä. Huomaan, että sulla ei ole kaikki hyvin. Kysyn, mikä sulla on hätänä, mutta et vastaa. Käännät pääsi pois. Tyydytään molemmat hiljaisuuteen.

Perillä teidän kotona hiivitään sun huoneeseen. Oot edelleen kummallinen. Sanon, että voin nukkua lattialla tämän yön. Katsot mua silmiin, mutta pakenen katsettasi. Huokaiset ja kaadat mut lattialle. Maataan hetken aikaa patjalla kasvot vastakkain. Sun silmistä valuu hitaasti kyyneliä.

Hetken kuluttua sanot, että sua pelottaa. Jompaa kumpaa aina sattuu.



26. heinäkuuta 2013

Lasikatto

Seistiin sun parvekkeella vierekkäin. Oli kesäyö. Päälläni oli ainoastaan rintaliivit ja sulla paita. Tarvittiin raitista ilmaa, koska haluttiin valvoa kolmeen. Katseltiin hämärää järvimaisemaa vierekkäin. Sanoit, että kaikki näyttää oudon violetilta ja ihmeelliseltä. Taivaalla oli muutama hassu liilanharmaa pilvi ja sanottiin vuorotellen asioita, joita niistä tuli mieleen: kilpikonna, tassu, kasvot...

Aloit kuvailemaan taivasta. Pohdit, kuinka se on suuri taideteos, joka muuttuu jatkuvasti. Mietit, miten kukaan on ikinä tajunnut ilman olevan jotain - atomeita. Ajattelit ilman koostumusta ääneen: 78% typpeä, 21% happea ja loput jalokaasuja, vetyä ja hiilidioksidia.

Siirryttiin sisälle peittojen alle. Päätettiin, että meidän tulevassa kodissa makuuhuoneen katto on pelkkää lasia. Taivas on niin kaunis. Ja mä en varmaan koskaan saa susta tarpeekseni.