21. marraskuuta 2016

Pakahtua omasta onnesta

Muistan lukemattomat illat kun itkin itseni uneen peläten. Pelkäsin hyökyaaltoja ja maanjäristyksiä. Pelkäsin myrkyssä talon päälle kaatuvia puita. Pelkäsin taivaalta tippuvia lentokoneita ja metsästä syöksyviä villieläimiä. Pelkäsin läheisten kuolemaa. Pelkäsin nukahtaa. Luulin, että kaikki pelkäävät. Tuskin olin kymmentä. 

Muistan, kuinka suunnittelin itsemurhani. Kuvittelin meneväni läheiselle rautatielle makuulle odottamaan. Kuvittelin nieleväni äidin masennuslääkkeet isän viinojen kanssa. Kuvittelin käveleväni heikoille jäille ja tippuvani jään alle. Kyllä äiti kerran kysyikin, että onko mulla paha olla, mutta suutuin koska pelkäsin liikaa. Olinkohan jo viisitoista.

Muistan, miten mun elämä helpottui, kun sairastuin syömishäiriöön. Muistan sadat vatsarutistukset ja ruuan piilottamisen, oksentamisyritykset ja kaloritaulukot. Löysin pelastuksen ja pakokeinon, vaikkakin ihan vääränlaisista tavotteista. Ainakaan en enää halunnut kuolla ihan niin paljoa.

Muistan, miten vuoden takainen marraskuu tuntui siltä, kuin olisin imenyt tuhansien ihmisten mustan mielen sisääni. Taistelin omenan loppuun syömisestä, mutta siinäkin taistelussa usein epäonnistuin. Muistan, miten aamusta iltaan haaveilin Jätkänkynttilän sillalta hyppäämisestä, ja näin joka yö toinen toistaan kamalampia painajaisia. 

Tällä hetkellä makaan peiton alla ja laskeskelen viimeisiä eurojani. Hankaan jäisiä käsiä yhteen ja tarkastelen kynsiä, joita en ole pureskellut kuuteen viikkoon. Mietin viimeöisiä sanoja, kun sain kuulla, että näytän onnellisemmalta ja terveemmältä kuin ennen. Ja niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, yllätyn yhä uudestaan hyvästä olosta.

Tulee päiviä, kun mikään velvollisuus ei saa mua nousemaan sängystä, ja tulee päiviä, kun havahdun vuorokauden syömättömyyteen. Mutta ensimmäistä kertaa elämässäni sanon, että pakahdun vihdoinkin omasta onnesta. Tunnen sitä valtaosalle tavanomaista. Puhun elämänilosta, joka ulottuu kyynelkanaviin saakkaa.