11. syyskuuta 2016

Ihmismielen rikkonaisuus

Voisin luvata, etten enää kirjoita sinusta, mutta en tee lupauksia, joita en voi pitää. Niinhän säkin sanoit. Kuitenkin vasta lupasit jäädä, ja nyt jo pakenit varoituksetta. Hyväksyn sen hymyillen ja jatkan matkaa.

Et ole ensimmäinen ajatukseni herätessä etkä viimeinen ajatus ennen nukahtamista. Jäät yhdeksi muistoksi muiden lähteneiden joukkoon. En enää odota syliavoinna, ja tällä kertaa joutuisin miettimään kahdesti ottaisinko sut enää vastaan, jos joskus päättäisitkin palata. Jatkossa voin ajatella sua lämmöllä, mutta oot samalla muistutus kaikesta siitä, mitä tulevaisuudessa tiedän kiertää kaukaa. Olit kaikkea, mitä muistin ja paljon enemmän. mutta olit myös merkityksettömien sanojen arkku ja ihmismielen rikkonaisuus.

Minä en olisi ollut kesäkissa
Olisin ollut luonasi aina
Olisin herättänyt pusuilla maanantaiaamuna
Ja kietoutunut kainaloosi sunnuntai-iltana
Olisin kävellyt kauppaan käsi kädessä
Ja opetellut keittämään sulle aamukahvia
Olisin noussut sun puolesta sulkemaan valot
Ja tiskannut kaikki sun likaiset astiat
Mutta en silti kuole talven pakkasilla
Tai jää maukumaan ovesi taakse
(Älä ota kesäkissaa)
– Tapa minut kuudesti (olen-kiinni-sinussa.tumblr.com)

6. syyskuuta 2016

Vuorollaan

seitsemän vuotta yhteisössä
jossa jokainen kaatuu vuorollaan
vaati jälleen kerran sen
että kaksi meistä ei enää noussutkaan

kuinka monta lähtöä täytyy nähdä
ymmärtääkseen
kuinka lähellä lähtöä täytyy käydä
myöntääkseen