Yhtä yhdessä

Silloin mun henkeä ahdisti enemmän kuin marraskuun jokaisena iltana yhteensä. En tiennyt mistä se johtui, mutta se selvisi silloin, kun kuulin yöllä ulko-oven aukeavan eikä mua ei ahdistanut enää ollenkaan. Tulit siihen mun viereen makaamaan ja vaikka oltiin ihan vain hiljaa pimeässä monia tunteja niin mulla oli hyvä siinä. Odotettiin molemmat turhautuneina unta, mutta eihän meistä kumpikaan edes halunnut nukahtaa. Usein käännyit katsomaan mua silmiin, mutta käänsin aina katseeni ensimmäisenä pois. Tulit koko ajan vähän lähemmäs mukamas sattumalta, vaikka kyllähän mä tiesin ettei yksikään kosketus ollut vahinko - ei ainakaan se kun hivelöit mun leukaa tai kun laitoit kätesi lepäämään mun vyötärölle. Oltiin siinä tilanteessa yhtä yhdessä kuin silloin, kun tajusin, että taidetaan olla toisillemme jotain magneetteja.