734 päivää kaipuuta

Haluaisin sanoa teille niin monia asioita.

Haluaisin kertoa teille siitä aidoimmasta hymystä, joka nousee kasvoilleni hänen nimensä ilmestyttyä vastaanotettuihin viesteihini. Haluaisin kertoa teille siitä kauneimmasta onnellisuuden tunteesta, kun hän sanoi olevansa halukas tapaamaan, ellei 786 kilometriä olisi meidän välissä. Haluaisin kertoa teille siitä ilonkyyneleestä, kun sain selville, että 734 päivää sitten en tainnutkaan olla ainut ihminen, joka jotain menetti. Haluaisin kertoa teille siitä, miten paljon pelkään päivää, jolloin en ole taas kuullut hänestä kolmeensataankuuteenkymmeneenviiteen vuorokauteen, joissa yöt ovat vaihtuneet päiviksi.

Haluaisin sanoa teille niin monia asioita, mutta kerron teille vain, miten muhun sattui toissayönä neljän puolikkaan kyyneleen verran, kun makasin sängylläni tunteja syväjäässä katsellen lampun varjoja, ja mietin, miltä sun kasvot näyttävät nykyisin.

"I lay for a long time in silence, staring at the ceiling. Was my life always to be like this? I wondered. Was it going to go, forever, in an instant, from sunshine to shadow? From pandemonium to loneliness? From fierce anger to a fiercer kind of love?"

- Alan Bradley