Hetki kanssasi

Ennen helmikuun alkua makasin sängylläsi täydessä hiljaisuudessa ja katselin pimeydessä rappeutuvaa kattoasi. Tunsin silmäkulmissani kihelmöivät kyyneleet sekä katseesi minun poskipäilläni. Sanoit, ettei minusta ota mitään selvää, mutta harvoinhan olen itsekään ymmärtänyt minua. Yritin miettiä jotain muuta kuin omaa viallisuuttaani samalla kun puhuit kauniisti sielukkaista silmistäni. Kerroin, että pelkään sinua, mutta oikeasti tarkoitin, että pelkään sinun satuttavan minua. Mietin, mitä tapahtuu kymmenen tunnin kuluttua, kun lähden takaisiin pohjoiseen. Kymmenen tunnin kuluttua, jolloin kerroit olevasi taas surulllinen.

Nykyisin, ennen heinäkuun loppua, pelkään sinun edelleen satuttavan minua, ja kuitenkin pohdin, missä mahdamme olla kymmenen vuoden kuluttua. Muutama yö sitten kyynelehdinkin turhautuneena kylkeäsi vasten ja kerroin etten jaksa enää epätietoisuutta meistä. Murruin vierelläsi täysin ja hakkasin sinua tyynyllä kunnes raivoni laantui. Itkin silmäluomeni turvoksiin ja pienen hetken toivoin, ettei sinua olisi olemassa. Mutta kerroin myös, ettei yksikään hetki kanssasi ei ole mennyt hukkaan, vaikka sinä taas päättäisitkin lähteä. Kuitenkin tällä kertaa näyttää siltä, että olet tullut tähän jäädäksesi. Rakastan sinua ja vihdoin voin olla varma, että sinäkin rakastat minua.