26. helmikuuta 2018

Kipujen kaikukoppia

♪♫ M - Lampi
En usko tietäväni vielä mitään tuskasta, mutta on hetkiä, joiden kivistykset ovat jääneet kaikukopiksi kehooni.

Kun olin ihan pieni, katsoin sivusta kipua, jota niin pieni ihminen ei osannut vielä käsittää. Ihmettelin, miksi äiti ei ollut läsnä ja miksi hän itki useana päivänä viikosta sängyssä peittoon kääriytyneenä. Isä sanoi vain äiti on niin sairas, ettei se koskaan parane. En minä silloin käsittänyt, ettei lasi vettä ja talouspaperin palanen pystyneet puhdistamaan hänen sisällä jylläävää tuskaa.

Kuudennen luokan joulupäivänä kaaduin sanattomana sängylle parhaan ystäväni tekstiviestin vuoksi. Sinä synkkänä jouluna meidän pientä kylää peitti suuri surupeitto, kun kaksi tyttöä olivat menettäneet äidin. Kolme vuotta sitten näin vilauksen siitä kivusta, kun ystäväni itki edessäni hämmästellen, ettei hän vieläkään tiedä totuutta sen päivän tapahtumista.

Olin 15-vuotias, kun keskiyöllä löysin 12-vuotiaan saksanpaimenkoiramme makaamasta epätavallisesta paikasta, vanhempieni makuuhuoneen matolta. Mietin, voiko eläin ymmärtää tämä olevan hänen viimeinen yönsä meidän luona, ja siksi asettui perhettään lähemmäs. Kävin siihen viereen pimeän huoneen lattialle makuulle ja silittelin koiran pehmeää päälakea toivoen, että hänen silmistään kajastava tuska jo helpottaisi.

Tuskin sille valtavalle pelolle on sanoja, kun herättyäni löysin ystävän kirjoittaman kirjeen - kirjeen täynnä läheisille omistettuja hyvästejä. Tarkkailin ystäväni yrityksiä valehdella itsetuhoisista aikeistaan seuraavat 13 tuskaista tuntia - kädet hiessä, kroppa täristen, syke levottomana. Vasta aamuyöstä kehoni hälytystila hiipui, kun verkkokalvoni vastaanottivat kuvan juuri ja juuri elossa olevasta ystävästä, kasvot lääkehiilen peitossa.

Sinä kesäisenä yönä en nukkunut silmänräpäystäkään, kun jäin epätietoisuuteen hänen motiiveistaan. Kävelin monta tuntia ulkona valoisassa yöttömän yön usvassa peläten tulevaa päivää. Enkä minä pelännyt turhaan, koska ethän sinä tälläkään kertaa halunnut minua elämääsi. Tunsin sisälläni tukehduttavan tsunamin, joka hukutti jokaisen sisäelimeni yksi kerrallaan kyynelmereen.

Tänä viikonloppuna löysin ystäväni aamuyöllä kylpyhuoneestani sekavassa tilassa, raajat auki viillettynä. Mieleeni on syöpynyt kuva lattialaatoista kauttaaltaan veressä, rikkinäisen viinilasin sirut lavuaarissa, ystävän sanoissa ainoastaan haluan kuolla, haluan kuolla, haluan kuolla. Hän elää edelleen, mutta jonkin niistä lasinsiruista taisi löytää tiensä viiltämään sisuksiani.

En usko tietäväni vielä mitään tuskasta, mutta on hetkiä, joiden kivistykset ovat jääneet kaikukopiksi kehooni.



"Life always gives us exactly the teacher we need at every moment. This includes every mosquito, every misfortune, every red light, every traffic jam, every obnoxious supervisor (or employee), every illness, every loss, every moment of joy or depression, every addiction, every piece of garbage, every breath. Every moment is the guru."  - Joko Beck

4 kommenttia:

  1. haluaisin vain halata, tämä liikutti valtavan paljon <3

    VastaaPoista
  2. sattuu lukea tätä (ja samalla ihailen sun verbaliikkaa niin paljon) halaus myös täältä♥

    VastaaPoista