Nähdään

En muista ensimmäistä kertaa, kun me tavattiin. Muistan vain, että sinä syksynä tykkäsin sun kulahtaneista ruutukauluspaidoista ja täydellisen ruskeista silmistä. Ja olihan sinulla se yksi vihreä huppari, jota sain kerran kylmissäni lainata. Esitit ettei sua haittaa, vaikka taisit palella enemmän kuin minä.

Muistan, kuinka samana iltana halattiin ja yritit humalassa suudella mua. Kieltäydyin - kahdesti. Mutta kyllä mä silti nukuin sun vierellä siellä teltassa. Yö oli kamala. Oli elokuun kohmeus ja mun selän alla oli käpy. Käteni puutui uudestaan ja uudestaan, mutta pysyin liikumattomana, jotta en herättäisi sua. Et sä olisi herännyt - tiedän sen nykyisin.

Samana kesänä maattiin sylikkäin pimeässä navetassa. Oltiin piilossa kaverimme vihaiselta isältä ja syötiin jäätelöä. Sanoit, että mun hiukset tuoksuvat banaanilta. Väitit pitäväsi siitä, vaikka kahden vuoden kuluttua muisteltuamme sitä hetkeä, myönsit, että se oli oikeastaan aika kamalaa.

Seuraavana kesänä nähdessäni sut vilaukselta musta tuntui kuin palanen minua olisi jäänyt siihen paikkaan, kun seisoit siinä aidan vieressä, polkaisit moposi käyntiin ja hymyilemättä sanoit Nähdään. Tuskin olisin päästänyt sua lähtemään, jos olisin silloin aavistanut, mitä kaikkea meillä oli vielä edessä.