Ei sitä voi selittää sellaiselle, joka ei sitä ymmärrä. Mutta voin yrittää auttaa ymmärtämään sen ajatuksilla, joita olen kirjoittanut ylös vuosien ajan. Kun lähes vuosikymmen sitten istutin päähäni ensimmäistä kertaa ajatuksen, että
minussa on liikaa enkä siksi ole tarpeeksi – enhän minä silloin ajatellut kehittäväni itselleni loppuelämän taakkaa. Siitä lähtien mielessäni on elänyt kaksi minää, jotka keskustelevat vuorotellen suuremmalla volyymilla.
Kun kaksi kuukautta sitten katsoin itseäni sovituskopin peilistä, ajattelin
mieluummin kuolen kuin näytän tältä. Silloin olin jo alakynnessä. Kun kerroin satoja valheita syömisistäni, en puhunut enää omilla huulillani. Kun käteni piilottivat ruokaa salassa, en liikuttanut kättäni omasta tahdostani. Kun kiistin laihtumiseni, iloitsin, että huomasit. Kun söin ainoastaan banaanin päivässä ja kerroin pelkääväni itseäni, tarkoitin sitä oikeasti. Kun kerroin nauttivani nälästä, palelusta, sumeasta katseesta ja sinisistä käsistä, en enää hallinnut omaa mieltäni. Kun väitin, että
minulla on ruokaa kotona, olisin oikeasti halunnut tulla mukaanne. Kun kannoin puntaria matkalaukussani, olisin halunnut elää edes viikon epätietoisuudessa. Kun terveydenhoitaja otti minuun yhteyttä, ajattelin olevani vihdoin tarpeeksi sairas saadakseni apua. Kun väitin, että elän viisi vuorokautta vedellä ja kahvilla vapaasta tahdosta, olin kiinni sairaudessa. Kun sydämeni toiminta heikkeni, tiesin vihdoin onnistuneeni jossakin.
En se ollut minä, jonka mielestä 250 kilokaloria vuorokaudessa on liikaa, enkä se ollut minä, josta 300 vatsarutistusta ei ollut riittävästi. En se ollut minä, joka tuhosi syömäkelpoista ruokaa kaapeistaan, enkä se ollut minä, joka toivoi bulimiaa. En se ollut minä, joka katsoi takaisin peilistä kasvot täynnä räjähtäneitä verisuonia, sylkirauhaset ja silmäluomet turvonneina, enkä se ollut minä, josta se tuntui oikeasti helpottavalta. En se ollut minä, joka laski omasta veritilkastaan kaloreita enkä se ollut minä, joka rakasti alkoholin kuivattamaa kehoa. En se ollut minä, joka halusi keskiyöllä sateeseen Ounasvaaran huipulle, enkä se ollut minä, joka ei kyennyt syömään kokonaista omenaa.
En se ollut minä, joka ei uskaltanut enää käyttää kahvissaan maitoa, enkä se ollut minä, joka pureskeli jääpaloja lounaaksi. En se ollut minä, jonka vatsalaukku täyttyi 25 grammasta makaronia (86 kcal), enkä se ollut minä, joka kieltäytyi kymmenistä tapahtumista - uskokaa pois, olisin kyllä halunnut tulla.
Mutta se oli minun kehoni, jota heikotti, ja joka huimaamisellaan pakotti pysähtymään. Ne olivat minun silmäni, joista valui ahdistuksen kyyneliä, ja ne olivat minun kasvoni, joita sanottiin väsyneen näköisiksi. Se oli minun katseeni, joka ei jaksanut liikahtaa, ja se oli minun muistini, joka oli sumea. Ne olivat minun raajani, jotka puutuivat suoriltaan, ja ne olivat minun sormeni, jotka eivät kylmyydeltään kyenneet näppäilemään viestiä. Ne olivat minun keuhkoni, jotka eivät olisi jaksaneet hengittää, ja se oli minun suolistoni, joka ei enää kyennyt sulattamaan ruokaa. Se oli minun kehoni, joka yritti korjata tuhottuja sisäelimiään kuukausien ajan, ja se oli minun alitajuntani, joka herätti minut syömään kolmelta yöllä. Ne olivat minun aivoni, jotka tuottivat hallusinaatioita, ja ne olivat minun ajatukseni, jotka pelkäsivät sekoamista. Se oli minun sydämeni, joka herätti minut rytmihäiriöihin, ja se oli minun mieleni, joka toivoi, etten aamulla enää heräisi. Se olin minä, joka ei olisi jaksanut enää taistella.
Mutta se olin minä, joka taisteli.
On kausia, pitkiäkin ajanjaksoja, jolloin minulla on hyvä näin. Mutta tulee aina hetki, kun elo omassa kehossa käy sietämättömäksi. Siihen ei aina vaadita kuin yksi perätön kommentti, kilon nousu puntarissa tai pesussa kutistunut paita, josta lähtien suurin osa mielessäni vaeltavista ajatuksista liittyy kuvotukseen omaa kehoa kohtaan. Kehää kiertävät ajatukset kytevät päivistä viikkoihin ja pahimmillaan käytän jokaisen minuutin vuorokaudesta, jopa unissani, ajatellen kaloreita, kiloja, kehoa ja ravintoa. Viimeisin romahdus
tapahtui alkuvuodesta, kun viikkoja kestänyt itseinho purkautui yhtäkkiä elokuvaillan aikana mitättömästä kommentista. Itkin, koska luulo omasta kuvottavuudesta muuttui todeksi. Päädyin itkemään itseni uneen, koska mieleeni tulvi ainoastaan ajatuksia, joidenkin luulin olevan historiaa. En seuraavana päivänä kyennyt syömään ja viikon elin ainoastaan pakonomaisten ajatusten kautta.
Älkää ymmärtäkö väärin. En kovinkaan usein inhoa itseäni eikä kehonkuvani ole useinkaan vääristynyt. Syömättömyys on yleensä ollut tapa harhauttaa itseä silloin, kun maailma on ollut mielelleni liikaa enkä ole osannut käsitellä pahaa oloani. Olen hukuttanut ahdistuksen toisella pahalla, ja niin surullista kuin se onkin, olen niinä aikoina löytänyt onnen ja ilon, vaikkakin ihan vääränlaisista tavoitteista. Ehkä siksi tästä on niin mahdotonta päästää lopullisesti irti.
Starving yourself can make you feel euphoric, like a drug addict or an alcoholic. It's not always about thin enough. What you crave is the numbing of something you don't wanna feel. – To the bone
