29. kesäkuuta 2019

suostumus

ne kerrat kun kyynelehdin kosketuksesta
ja ne kerrat kun lamaannuin ehdotuksesta
sekä ne kerrat kun suostuin pelosta

ne minä muistan

ymmärsin lähes seitsemän vuotta liian myöhään,
mitä minulle oli tehty
siitä syystä en koskaan puhunut
sekä siksi että häpesin
ja varjelin toista
viime vuodet olen käsitellyt asiaa
ja vihdoinkin,
noin kahdentuhannenviidensadan vuorokauden kuluttua
alan uskomaan siihen,
etten minä koskaan ollutkaan se viallinen

enää en ole kyynelehtinyt, lamaantunut
saatika pelännyt
nyt tiedän,
mitä on luottaa

en aina ole okei,
mutta useimmiten se tuntuu siltä

(kiitos kun olet jaksanut minua)

19. kesäkuuta 2019

Kaihoisa tyttö


taidan olla hieman kaihoisa tyttö

sellainen, joka pelkää tehdä virheitä,
eikä sen takia aina uskalla yrittää
joka sanoo jotain aitoa ja rehellistä
luodakseen hämmennystä
joka pyytelee turhaan anteeksi

sellainen, joka ei osaa hillitä tunteitaan niinä aikoina,
kun toisen tunteet eivät ole samalla tasolla
joka ponnistelee pitääkseen muista kiinni,
vaikka irti päästämällä toinen todennäköisemmin jää

sellainen, joka yrittää olla ystävä niille,
jotka eivät sitä enää ansaitse
 sekä sellainen ehdoton moraalin puolustaja,
joka ei aina näe omia vikojaan

 sellainen, jolle oikeassa oleminen ei ole niin tärkeää
kuin olla onnellinen yhdessä toisten kanssa
sekä sellainen, joka ei useinkaan viitsi puolustautua,
jotta ei tuhlaisi aikaansa

taidan olla sellainen kaihoisa vaatimattomien unelmien tyttö,
jolle koko maailma toimii opettajana


“I think that was my problem, I felt everything entirely too deeply. A simple gesture was never simple, it always meant the world to me. Anyone can walk through the door and whisper a soft hello in my ear and I would still hear a loud welcome home; I love you, how are you doing? The world isn’t meant for a heart like mine. When there is only a small shutter, I always hear a loud bang and drop all I am doing to help the nearest soul.”

7. huhtikuuta 2019

Kupillinen teetä kanssani

Ei sitä voi selittää sellaiselle, joka ei sitä ymmärrä. Mutta voin yrittää auttaa ymmärtämään sen ajatuksilla, joita olen kirjoittanut ylös vuosien ajan. Kun lähes vuosikymmen sitten istutin päähäni ensimmäistä kertaa ajatuksen, että minussa on liikaa enkä siksi ole tarpeeksi  enhän minä silloin ajatellut kehittäväni itselleni loppuelämän taakkaa. Siitä lähtien mielessäni on elänyt kaksi minää, jotka keskustelevat vuorotellen suuremmalla volyymilla.

Kun kaksi kuukautta sitten katsoin itseäni sovituskopin peilistä, ajattelin mieluummin kuolen kuin näytän tältä. Silloin olin jo alakynnessä. Kun kerroin satoja valheita syömisistäni, en puhunut enää omilla huulillani. Kun käteni piilottivat ruokaa salassa, en liikuttanut kättäni omasta tahdostani. Kun kiistin laihtumiseni, iloitsin, että huomasit.  Kun söin ainoastaan banaanin päivässä ja kerroin pelkääväni itseäni, tarkoitin sitä oikeasti. Kun kerroin nauttivani nälästä, palelusta, sumeasta katseesta ja sinisistä käsistä, en enää hallinnut omaa mieltäni. Kun väitin, että minulla on ruokaa kotona, olisin oikeasti halunnut tulla mukaanne. Kun kannoin puntaria matkalaukussani, olisin halunnut elää edes viikon epätietoisuudessa. Kun terveydenhoitaja otti minuun yhteyttä, ajattelin olevani vihdoin tarpeeksi sairas saadakseni apua. Kun väitin, että elän viisi vuorokautta vedellä ja kahvilla vapaasta tahdosta, olin kiinni sairaudessa. Kun sydämeni toiminta heikkeni, tiesin vihdoin onnistuneeni jossakin.

En se ollut minä, jonka mielestä 250 kilokaloria vuorokaudessa on liikaa, enkä se ollut minä, josta 300 vatsarutistusta ei ollut riittävästi. En se ollut minä, joka tuhosi syömäkelpoista ruokaa kaapeistaan, enkä se ollut minä, joka toivoi bulimiaa. En se ollut minä, joka katsoi takaisin peilistä kasvot täynnä räjähtäneitä verisuonia, sylkirauhaset ja silmäluomet turvonneina, enkä se ollut minä, josta se tuntui oikeasti helpottavalta. En se ollut minä, joka laski omasta veritilkastaan kaloreita enkä se ollut minä, joka rakasti alkoholin kuivattamaa kehoa. En se ollut minä, joka halusi keskiyöllä sateeseen Ounasvaaran huipulle, enkä se ollut minä, joka ei kyennyt syömään kokonaista omenaa. En se ollut minä, joka ei uskaltanut enää käyttää kahvissaan maitoa, enkä se ollut minä, joka pureskeli jääpaloja lounaaksi. En se ollut minä, jonka vatsalaukku täyttyi 25 grammasta makaronia (86 kcal), enkä se ollut minä, joka kieltäytyi kymmenistä tapahtumista - uskokaa pois, olisin kyllä halunnut tulla.

Mutta se oli minun kehoni, jota heikotti, ja joka huimaamisellaan pakotti pysähtymään. Ne olivat minun silmäni, joista valui ahdistuksen kyyneliä, ja ne olivat minun kasvoni, joita sanottiin väsyneen näköisiksi. Se oli minun katseeni, joka ei jaksanut liikahtaa, ja se oli minun muistini, joka oli sumea. Ne olivat minun raajani, jotka puutuivat suoriltaan, ja ne olivat minun sormeni, jotka eivät kylmyydeltään kyenneet näppäilemään viestiä. Ne olivat minun keuhkoni, jotka eivät olisi jaksaneet hengittää, ja se oli minun suolistoni, joka ei enää kyennyt sulattamaan ruokaa. Se oli minun kehoni, joka yritti korjata tuhottuja sisäelimiään kuukausien ajan, ja se oli minun alitajuntani, joka herätti minut syömään kolmelta yöllä. Ne olivat minun aivoni, jotka tuottivat hallusinaatioita, ja ne olivat minun ajatukseni, jotka pelkäsivät sekoamista. Se oli minun sydämeni, joka herätti minut rytmihäiriöihin, ja se oli minun mieleni, joka toivoi, etten aamulla enää heräisi. Se olin minä, joka ei olisi jaksanut enää taistella.

Mutta se olin minä, joka taisteli.

On kausia, pitkiäkin ajanjaksoja, jolloin minulla on hyvä näin. Mutta tulee aina hetki, kun elo omassa kehossa käy sietämättömäksi. Siihen ei aina vaadita kuin yksi perätön kommentti, kilon nousu puntarissa tai pesussa kutistunut paita, josta lähtien suurin osa mielessäni vaeltavista ajatuksista liittyy kuvotukseen omaa kehoa kohtaan. Kehää kiertävät ajatukset kytevät päivistä viikkoihin ja pahimmillaan käytän jokaisen minuutin vuorokaudesta, jopa unissani, ajatellen kaloreita, kiloja, kehoa ja ravintoa. Viimeisin romahdus tapahtui alkuvuodesta, kun viikkoja kestänyt itseinho purkautui yhtäkkiä elokuvaillan aikana mitättömästä kommentista. Itkin, koska luulo omasta kuvottavuudesta muuttui todeksi. Päädyin itkemään itseni uneen, koska mieleeni tulvi ainoastaan ajatuksia, joidenkin luulin olevan historiaa. En seuraavana päivänä kyennyt syömään ja viikon elin ainoastaan pakonomaisten ajatusten kautta.

Älkää ymmärtäkö väärin. En kovinkaan usein inhoa itseäni eikä kehonkuvani ole useinkaan vääristynyt. Syömättömyys on yleensä ollut tapa harhauttaa itseä silloin, kun maailma on ollut mielelleni liikaa enkä ole osannut käsitellä pahaa oloani. Olen hukuttanut ahdistuksen toisella pahalla, ja niin surullista kuin se onkin, olen niinä aikoina löytänyt onnen ja ilon, vaikkakin ihan vääränlaisista tavoitteista. Ehkä siksi tästä on niin mahdotonta päästää lopullisesti irti.



Starving yourself can make you feel euphoric, like a drug addict or an alcoholic. It's not always about thin enough. What you crave is the numbing of something you don't wanna feel.  To the bone

30. maaliskuuta 2019

on onni tuntea

itken nykyään niin herkästi, että välillä uskon tunteellisuuteni olevan heikkoutta.

yleensä itken, koska pelkään.
pelkään etten saa kohta enää rakastaa sinua.
tottakai saisin sinunkin jälkeesi mahdollisuuksia rakastaa,
mutta mitä jos en koskaan
osaa välittää kenestäkään kuten sinusta.
enkä minä kykene elämään suhteessa
jossa rakastan vain puolitiehen.
uskokaa pois,
olen kyllä yrittänyt.
en ole koskaan aiemmin pelännyt menettämistä
- ainakaan tällä tavoin
ja uskonkin, etten oikein osaa käsitellä tätä tunnetta
menettämisen pelko on minulle aivan uutta
ja yleensä siksi minä itken

(ja pettymyksen.
yhtä usein pettymyksen.)

oli vuosia, jolloin en itkenyt lainkaan
olin surullisempi kuin koskaan
ehkä olin rakentanut kyynelkanavieni eteen
emootioita estävät padot
ja se taisi tehdä minut niin kamalan surulliseksi

kun minä joulukuussa itkin
sinä sanoit häpeäväsi minua
lopeta, kaikki näkee
kun uskaltasin viimein kertoa
miten valtavasti minua ahdistaa,
sinä keskytyit ainoastaan itseesi
ja jokaiseen tuntemattomaan samassa huoneessa
sinä häpesit minua ja minun uskallusta tuntea
ja siksi minua itketti aiempaakin enemmän

mutta minä en enää häpeä vaikka sinä häpeäisit
olen kävellyt tampereen ruuhkisimmalla kadulla
kyynelmeri kasvoilllani
välittämättä tippaakaan
huomaamatta ainuttakaan ihmistä
olen kyynelehtinyt busseissa
tälläkin hetkellä
tuntematon nuorukainen vierelläni

uskon ettei kukaan kuule tai näe
eikä se haittaisi, vaikka joku huomaisi
kunhan saan tuntea vapaasti

on onni tuntea
vaikka tälläkin hetkellä
kirjoitan kyynelten kautta

17. maaliskuuta 2019

onko siellä koti ollenkaan

onko siellä koti ollenkaan,
jos eripuran kohdalla kuulee jälleen sanat
ehkä sun olisi parempi lähteä
ja tällä kertaa minä lähden
katkerana, uupuneena, surullisena ja pettyneenä minä lähden.

lähden juuri saavuttuani kotiimme usean tunnin matkustamisen jälkeen
lähden siihen kotiin, jota väestörekisterikeskus kutsuu kotiosoitteekseni
se on koti, jota kela muistaa kerran kuukaudessa
se on koti, jossa vietän aikaa muutamia minuutteja kuukaudessa, 
jotta kuolemaa tekevällä kultaköynnökselläni olisi vielä mahdollisuus elää.
vietin siellä alkuvuodesta kaksi yötä koska olin turhautunut meihin
vietän siellä ensiyön kuljettuani vuoden rumimpana päivänä loskasateessa ja tuiskeessa odottamaan päivän neljättä bussia

nielua kuristaa epämiellyttävä tunne
annan sille luvan
onko koti paikka,
jossa on ylenpalttinen onni
vai onko koti paikka,
jossa on sijaa jokaiselle emootiolle

niin pettymykselle surulle inholle alakulolle suuttumukselle vihastumiselle kateudelle turhautumiselle katkeruudelle avuttomuudelle ärtyneisyydelle vaivaantuneisuudelle uupumukselle kuin myös haluttomuudelle

(niin.

haluttomuuteni taisi olla ihka ensimmäinen syy, jonka takia minut on häädetty yhteisestä sängystä 
hänen jälkeensä en täysin luottanut vuosiin kehenkään
minä pelkäsin etten riitä ja valitettavasti en usein riittänytkään
en uskoakseni riitä vieläkään
enkä tiedä tuleeko minusta vielä joskus riittävä

kenellekkään)

välillä minusta tuntuu ettei minulla ole kotia
mutta minullahan on kahden kotikodin lisäksi
kolme kotia tampereella,
kaksi kotia rovaniemellä,
sekä kaksi kotia turussa.

koen olevani etuoikeutettu

tänä iltana jätin hetkeksi yhteisen kotimme
mutta kyllä minä ihan kohta taas palaan
kunhan olen ensin saanut ollut hetken aikaa surullinen
kyllä minä ihan kohta taas palaan ja ehkä silloin jo hymyilet ja sanot kulta, ihanaa että olet kotona