17. kesäkuuta 2020

Vähitellen kaikki alkaa tuntua todelta


Rakas vuosi 2020. Tarvitsen kumppanin, sellaisen aidon ja hyväsydämisen miehen, joka näkee ympärillään enemmän hyvää kuin pahaa. Sellaisen itsenäisen ja suoraselkäisen, joka tietää, mitä tarvitsee. Arvostan tiedonjanoa, kokemisen riemua ja halua käsittää näkökulmia. Ihailen tavoitteellisuutta, mutta myös hedonistiselle laiskuudelle antautumista. Toivon läsnäoloa, läheisyyttä ja avoimuutta sekä heittäytymistä ja ystävällisyyttä.

Tarvitsen kumppanin, joka uskaltaa luottaa silloinkin, kun ollaan erikseen. Kaipaan sellaista kumppania, joka ymmärtää tunteita – varsinkin minun, mutta eritoten omiaan. Toivon arkea, jossa on paljon naurua – sopivasti kujeilua, mutta ei niin, että sattuu. 


Joten, rakas vuosi 2020. Minä tarvitsen kumppanin, joka ei pelkää tuntea. Kunhan hän lupaa yrittää taistella silloinkin, kun pelottaa. Silloin, kun ei enää muisteta, miten kuuluu rakastaa.




Neljä kuukautta. Niin kauan siitä on, kun ensimmäistä kertaa tavattiin. Löysit kirjoittamani sanat, kenties tunnistit itsesi ja aavistit mahdollisuuden meihin. Muistan, miten sinulle oli alusta alkaen vaivatonta jutella, eikä siinä mennyt kauaa, kun jo käveltiin kylki kyljessä myrskytuulessa pitkin hämärää Pyynikinharjua. Lyhyessä hetkessä huomasin, että sinulle voi sanoa mitä tahansa etkä sinä hätkähdä. Ja niin minä kerroin sinulle ne hölmöimmätkin ajatukseni. Sinä nauroit ja minä nauroin kanssasi. Päästyämme Rosendahlin rantaan tulit ihan lähelleni ja suutelit minua. Tunsin suunnatonta onnea enkä lähdettyäsi tahtonut uskoa sinua todeksi.

Tunnut oikeimmalt asialt pitkään aikaan.

Alkuvuodesta olin hieman epätoivoinen ja rikki. En sillä tavalla rikki, että olisin tarvinnut ketään korjaamaan minua, mutta sillä tavalla, etten uskonut, että rakkaus ja sen tuoma onni olisi enää minua varten. Ajattelin, etten voisi tuntea sellaista kiintymystä, joka saisi minut yhtenään haaveilemaan tulevaisuudesta. Mutta sinun kanssasi aloin taas unelmoimaan aivan kuin voisin itse päättää kaikesta. Olet kaikkea mitä toivoin ja paljon enemmän. Haluan uskoa, että loppuelämä on tässä ja se tuntuu toiveikkaalta. Vähitellen kaikki alkaa tuntua todelta, enkä malta odottaa tulevaa kanssasi.

Toivottavast tiedät et haluun sut just tollasena ku nyt oot. Joka tavalla. Ihan joka tavalla.

Rakastan sinua ja sitä, miten naurat mun tyhmille jutuille. Rakastan sinua ja sun hymyä, kun painaudun sun rintakehää vasten sekä sitä, miten suukotat mua aamuisin. Rakastan sinua ja sinun post-it-lappuihin kirjoittamia kauniita lauseita sekä sitä, miten välillä pysähdyt katsomaan minua kuin luomaasi taideteosta. Rakastan sinua ja sitä, miten kuiskaat korvaani kaikki on hyvin – silloinkin kun en enää itse usko sitä. Rakastan sinua ja sitä,  kun työnnät minut selkä seinää vasten ja sanot, että oon sun oma, sekä sitä miten opetit minut taas kävelemään käsikkäin ihmisten keskellä. Minä rakastan sinua ja sinäkin rakastat minua. Vihdoin minun ei tarvitse pelätä, etten riitäkään, sillä sinä et ole katoamassa minnekkään.

Yritän olla sun ajatusten arvonen nyt ja aina.

19. helmikuuta 2020

enkä minä ole enää kaivannut

♪ ♫ daughter - how

minuun täytyi sattua useasti,
ennen kuin ymmärsin päästää irti
opin, että voin antaa kaikkeni
eikä se siltikään aina riitä

tunnen vapautta, kun tiedän
ettet voi enää vahingoittaa minua
enkä minä enää etsi varjopuolia ja puutteita
itsestäni
kuka minä olin ennen sinua
meidän välissä, meidän aikana
kuka mahdan olla aikoina,
kun en enää rakasta sinua
identiteettivarkaus
kaipaus on kai sitä kun luulee,
että elämä on parempaa toisen kanssa
enkä minä ole enää kaivannut

(seitsemässä vuodessa
sain tarpeekseni sinusta)
“If you have to speculate if someone loves you and wants to be with you, chances are they don’t. It’s not that complicated. Love, in most cases, betrays the one feeling it. Don’t waste moments waiting and wondering. Don’t throw away your time dreaming of someone that doesn’t want you. No one is that amazing, certainly not the one who would pass you up.”
— Donna Lynn Hope