Vaikka muutin syksyllä ensimmäistä kertaa omilleni ympäristöön, josta en tuntenut ketään, en vuoden vaihtuessa osannut mainita ainuttakaan asiaa, joka olisi tehnyt mun vuodesta merkityksellisen. Mutta viime yönä kello viideltä mä ymmärsin, että kesän jälkeen oon tainnut oivaltaa elämästä enemmän asioita, mitä ihmisen kuuluisi vuosikymmenessä.
Oon löytänyt ystävät, joilla on merkitystä. Huomasin, että joskus voi ihastua niin kovasti, että sen saattaa sekoittaa rakastumiseen, ja että ihastuminen saattaa kestää vain muutaman päivän ja sen jälkeen muuttua vihaksi. Oon ymmärtänyt, että mun sisko on mulle tärkeintä tässä maailmassa, ja että mun olisi pitänyt oppia arvostamaan perhettä enemmän vuosia sitten.
Oon oppinut itsestäni jotain, joka tulee todennäköisesti vaikeuttamaan mun koko loppuelämää, mutta siitä tekee merkityksellisen vain se, että hyväksyn asian. Oon oppinut, että kaikkea negatiivista itsessä ei tarvitse yrittää hävittää, jos sen voi ottaa osaksi itseä. Oon joutunut toteamaan, että kaikki vahvimmat ajatukset ja tunteet eivät välttämättä ole tukahdutettavissa, mutta niiden kanssa pitää oppia elämään. Oon huomannut, että kaipaus on tunne, joka voi huomenna olla poissa, mutta kuukauden päästä se saattaa iskeä muhun voimalla, joka musertaa mut sekunneiksi viikkojen edestä.
Kun vuosi vaihtui, mä luulin etten ole oppinut mitään, mutta aamuviideltä maaliskuussa tajusin, että oon tainnut kasvaa vuodessa saman verran, mitä ihmisen kuuluisi vuosikymmenessä.
"Miksi ihmisillä oli tapana toistella sellaisia täysin itsestään selviä asioita, kuten kaunis ilma tänään tai oletpas sinä pitkä tai voi hyvä luoja, te olette näköjään pudonnut kymmenen metriä syvään kaivoon, oletteko kunnossa?"
- Adam Douglas (Linnunradan käsikirja liftareille)