Ruuduista riippuvainen

Olen ruuduista riippuvainen. Insomnian väsyttämien silmäluomieni auettua keskityn ainoastaan muiden elämään. Keskityn muiden elämään niin kauan, että insomnian väsyttämät silmäluomeni eivät enää jaksa pysyä auki. Tunnen olevani täysin lamaantunut ihminen vailla mitään omaa. Sieluni on kadonnut puhelimeni sovelluksien sisälle kadottaen samalla sen onnen, johon pääsin kiinni vasta vuosi sitten.

Olen väsynyt tekemättömyyteen ja yksinkertaiseen elämään, jossa en osaa antaa aikaa itselleni. Keho tuntuu raskaalta. Jokainen pienikin liikee vaatii ponnisteluita, jotka yleensä osoittautuvat ylitsepääsemättömiksi. En jaksa nousta sohvalta keittämään kahvia enkä jaksa laittaa pyykkejä kuivumaan. Syön ruokani pakasterasiasta, sillä kaikki puhtaat astiat ovat liian korkealla hyllyssä, jonne en jaksa kurkotella tuolin avulla. Opiskelumotivaationi on poissa ja työt tuntuvat toisinaan tukahduttavan minut. Mietin yhtenään kuinka turhaa kaikki on. Mietin miten turhaa on syödä, liikkua, nukkua, peseytyä, harjata hiukset, meikata. Mietin miten turhaa on olla elossa, mutta mietin myös sitä miten turhaa olisi kuolla. Kuolemanikin maksaisi tuhansia euroja.

Nykyinen ruuduista riippuvainen minä on vääränlainen. Saatoin ennen miettiä vain kaloreita, kiloja ja sen jälkeen vielä kerran kaloreita. Kuitenki elämä tuntui silloin paremmalta kuin tämä nykyinen, jossa tilaa on vain sosiaaliselle medialle ja muiden keksityille draamoille. Valehtelisin, jos väittäisin etten joka päivä harkitsisi paluuta entiseen elämään, jossa valtaosa ajatuksistani pyöri sairauden ympärillä. Paluumatka ei tässä kohtaa olisi vielä pitkä.

Myönnän, että kaipaan sitä sairauden luomaa pientä kuplaa, jossa elämässä vain numeroilla oli merkitystä. Välitin silloisesta elämästä enemmän kuin nykyisestä: silloin minä lähdin lähimpään kauppaan hakemaan ruokaa, kun heräsin nälkiinnyttävään tunteeseen, jonka voin vannoa muistuttavan kuolemaa. Silloin halusin selviytyä, mutta enää minä en välitä. Jos saisin valita kuolenko ensiyönä nukkuessani, saattaisin jäädä ikuisen levon tielle. Toivoisin, että kuoltuani saisin jäädä loputtomaan unien maailmaan, sillä unissani kaikki on parempaa. Nukkuessani sentään tunnen asioita - olivat ne sitten hyviä tai pahoja. Kyllähän minä rationalistina ymmärrän, että aivojeni sammuttua unetkin olisivat poissa. Mutta loppujen lopuksi ei sekään haittaisi.

Se viallinen

Annoin tilaa ajatuksille, joita en ole uskaltanut ajatella aikoihin. Tyhjensin kaikki tulvivat tunteet ruudulle. Kerroin henkisestä ja fyysisestä satuttamisesta. Kerroin siitä syyllistämisestä, kun olin aina pahantekijä, ja siitä kun mua ei huolittu enää viereen nukkumaan. Kerroin, miten mut tiputettiin sängyltä alas ja käskettiin sohvalle yöksi, ja siitä kun mut heitettiin keskiyöllä kadulle. Kerroin päivästä, kun mua lyötiin, ja siitä kun se tapahtui toistamiseen.

Enkä koskaan unohda niitä yksinäisiä öitä, kun itkin selin häneen ja halailin kyynelnesteistä kastunutta tyynyä. Eikä hän koskaan välittänyt, ottanut takaisin kainaloon tai pyytänyt anteeksi. En silloin edes olettanut niin - olinhan minä meistä se viallinen.

Ja niin vihdoin myönsin, etten ole ollut täysin eheä puoleen vuosikymmeneen. Mutta olen löytänyt ihmisen, jonka kanssa tuntuu siltä kuin saisin mahdollisuuden olla taas joskus kokonainen. Ehkä rikkinäisyyteni ajaa sinutkin pois. Mutta vielä sinä olet siinä.

"You have to keep breaking your heart until it opens." — Rumi

Havahduin sinuun

Havahduin sinuun vasta muutamia tunteja ennen vuorokauden vaihtumista, kun katsoin päivämäärän näytön alakulmasta. Vielä tänäkin kesänä kymmenes kuudetta toi mieleeni sinut, mutta enää pulssini ei tuplaantuisi, jos haluaisin onnitella sinua uuden ikäluvun johdosta.

Olen rakastunut uuteen tuoksuun. Olen kiintynyt aivan liian nopeasti tavalla, jonka en uskonut enää olevan mahdollista. Kahdestakymmenestä viimeisestä aamusta olen jakanut hänen kanssaan kuusitoista, ja miten paljon toivoisinkaan, että ne puuttuvat neljä aamua olisin herännyt hänen viereltään. Näinä päivinä vuorokauteni paras hetki on silloin, kun hän ottaa minut aamulla takaisin kainaloonsa ja toivottaa huomenta suukolla. Ikävoin häntä, kun en enää näe hänen kasvojaan. Ikävöin häntä niinä öinä, kun hän nukkuu selin minuun, vaikka hän onkin aivan siinä lähellä. Niin lähellä, että voin hengittää hänen niskan tuoksua keuhkoihini.

Kuitenkin liian usein löydän itseni ajattelemasta, että välitän kohta taas liikaa ja enemmän. Tänä vuonna voisinkin onnitella sinua siitä, miten istutit skeptisyytesi minuun. Skeptisyyden, jonka takia rakensin takaisi muurit, jotka vuoksesi mursin.

Palasiksi

Sanotaan, että maailma muuttuu ja ihmiset sen mukana, mutta on vaikea elää tuntemattoman minän kanssa, ja yrittää antaa itsestään muille jotain. On vaikea antaa itsestään mitään, kun havahtuu usein siihen, että menneisyyden minä kertoo kysymyksiin vastauksia, joista ei enää tunnista itseään. Tuntuu, että viimeisen vuoden aikana identiteettini on hajonnut pieniksi palapelin palasiksi ja aina yrittäessäni kasata sitä takaisin kokoon, kadotan taas yhden palan lisää.

Sanotaan, että seitsemän vuoden välein ihmisen jokainen solu on uusiutunut. Ehkä sen takia olen niin hukassa. Ehkä sen takia olen niin eristyksissä. Ehkä siksi ajatukseni eivät pysy kasassa. Ehkä siksi sanon liian usein Ehkä.

Sanotaan, että maailma muuttuu ja ihmiset sen mukana, mutta ehkä juuri se tekee elämästä niin mielenkiintoista.

"You can't start the next chapter of your life

if you keep re-reading the last one."