Hating it

This is my body 

and it's fine

It's where I spend the vast majority of my time

It's not perfect

but it's mine

It's not perfect

And the weirdest thing about it is

I spend so much time hating it

but it never says a bad word about me

Todellisuus

Mua pelottaa. Pelottaa, että jonain päivänä meidän kohdatessa kaikki on toisin. Jos me ei olla enää sama hetki sitten rakastunut pari. Me nähdään toisemme erilailla. Näät mussa hiljaisen ja ujon ihmisparan, joka ei uskalla kertoa tunteistaan ääneen. Ihmisen, joka ei tiedä mitä haluaa elämältään. Joka elää liikaa hetkessä, eikä mieti seurauksia.

Nämä sanat mä kirjoitin elokuun yhdestoista päivä, enkä oikeasti uskonut todellisuuden tulevan vastaan näin nopeasti. Ollaan jo nyt siinä pisteessä, kun täytyisi löytää se kipinä, joka toi meidät aikoinaan yhteen. Ja kun mä nyt sanon, etten kestäisi sun menettämistä, tarkoitan sitä täydestä sydämmestä.

Älä anna mun menettää sua. Tiedän, että oot mulle täydellinen. Mutta mitä jos lakkaa rakastamasta henkilöä, jota lupasi rakastaa ikuisesti? Rakastuminen on helppoa, mutta rakastaminen - se on haaste.

Neliapila

Istuttiin vierekkäin pihalla keskipäivän paahteessa. Aurinko porotti taivaalta ja nautittiin lämmöstä. Kerroin sulle tarinaa siitä, kuinka lapsena yritin huijata onnea itselleni. Otin kaksi kauneinta apilaa pihamaalta. Näytin, kuinka nyppäisin molemmista apiloista yhdet lehdet irti. Jäljelle jääneistä  kahdesta kahden sakaran apilasta yhdistin neljän sakaran onnen.

Vaikenin hetkeksi. Katselin taivaallee ja hivelin sormenpäillä vieressä kasvavaa korkeaa apilamaata. Katkaisin yhden apilan varren sormieni väliin. Nostin apilan syliini ja huomasin ensimmäisen kerran elämässäni löytäneeni onnen etsimättä.

Lehtisade

♪ ♫ Daughter - Get Lucky

Kesken hölkän pysähdyn katsomaan, kun keltaiset lehdet tippuvat vauhdilla pyörteiden saattelemana maata kohti. Vihdoin viimeisimmätkin lehdet uskaltavat päästää otteensa ja antaa tuulen johdattaa. Seison lehtisateen alla ja mieleeni muistuu kaikki se naurettava määrä onnellisuutta, mitä mun sisällä oikeasti on. Kumpa muistaisin sen myös illan hämärtyessä yöksi, sillä yleensä tunnen pelkkää tuntematonta surua, joka irrottaa musta otteensa vasta auringon koskettaessa mun kalpeita kasvoja.

Elämä täällä on kuin vedessä kuun kuvajainen.

Otat sen kämmenelle, kummaksut:

Onko sitä?