Pakahtua omasta onnesta

Muistan lukemattomat illat kun itkin itseni uneen peläten. Pelkäsin hyökyaaltoja ja maanjäristyksiä. Pelkäsin myrkyssä talon päälle kaatuvia puita. Pelkäsin taivaalta tippuvia lentokoneita ja metsästä syöksyviä villieläimiä. Pelkäsin läheisten kuolemaa. Pelkäsin nukahtaa. Luulin, että kaikki pelkäävät. Tuskin olin kymmentä. 

Muistan, kuinka suunnittelin itsemurhani. Kuvittelin meneväni läheiselle rautatielle makuulle odottamaan. Kuvittelin nieleväni äidin masennuslääkkeet isän viinojen kanssa. Kuvittelin käveleväni heikoille jäille ja tippuvani jään alle. Kyllä äiti kerran kysyikin, että onko mulla paha olla, mutta suutuin koska pelkäsin liikaa. Olinkohan jo viisitoista.

Muistan, miten elämäni helpottui, kun sairastuin syömishäiriöön. Muistan sadat vatsarutistukset ja ruuan piilottamisen, oksentamisyritykset ja kaloritaulukot. Löysin pelastuksen ja pakokeinon, vaikkakin ihan vääränlaisista tavotteista. Ainakaan en enää halunnut kuolla ihan niin paljoa.

Muistan, miten vuoden takainen marraskuu tuntui siltä, kuin olisin imenyt tuhansien ihmisten mustan mielen sisääni. Taistelin omenan loppuun syömisestä, mutta siinäkin taistelussa usein epäonnistuin. Muistan, miten aamusta iltaan haaveilin Jätkänkynttilän sillalta hyppäämisestä, ja näin joka yö toinen toistaan kamalampia painajaisia. 

Tällä hetkellä makaan peiton alla ja laskeskelen viimeisiä eurojani. Hankaan jäisiä käsiä yhteen ja tarkastelen kynsiä, joita en ole pureskellut kuuteen viikkoon. Mietin viimeöisiä sanoja, kun sain kuulla, että näytän onnellisemmalta ja terveemmältä kuin ennen. Ja niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, yllätyn yhä uudestaan hyvästä olosta.

Tulee päiviä, kun mikään velvollisuus ei saa minua nousemaan sängystä, ja tulee päiviä, kun havahdun vuorokauden syömättömyyteen. Mutta ensimmäistä kertaa elämässäni sanon, että pakahdun vihdoinkin omasta onnesta. Tunnen sitä valtaosalle tavanomaista. Puhun elämänilosta, joka ulottuu kyynelkanaviin saakkaa.

Kun elän melankoliassa, joka ei ole kaunista

Kun herään porottavaan auringonpaisteeseen, nostan rikkinäiset kaihtimet ja istun tunteja peittojen keskellä nauttien lakanoille läikyttämästäni kahvista ja kesää muistuttavasta lämmöstä - hetkestä, kun kaikki on yhtäkkiä ihan uskomattoman kaunista.

Kun kävelen asteen pakkasessa, kuuntelen kaunista haikeutta ja katselen kuuraisia koivuja, joista viimeiset värikkäät lehdet pitävät vielä kaikin voimin kiinni. Kun syksy on yhtäkkiä tehnyt kauneudellaan lähtemättömän vaikutuksen.

Kun aurinko on pilvien peittämä, mutta avaan ranskalaisen parvekkeen oven ja hengitän raitista ulkoilmaa syvälle keuhkoihin. Katselen hetken synkkyyteen ja annan viileän ilman virrata kaksioon. Pistän musiikin kovemmalle ja tanssin ympäri olohuonetta. Ehkä joku ulkona kuuntelee kauneutta kanssani.

Kun tapaan ihmisen, jonka kanssa yö venyy keskipäivään ja liian nopeasti ohi menevässä hetkessä tunnen hänet paremmin kuin he, joiden kanssa käyn samoilla luennoilla toista vuotta. Kun ymmärrän, että maailman kauneimmat ihmiset ovat vielä kohtaamatta.

Kun olen löytänyt sisältäni hymyn, joka kihelmöi verisuonissa. Kun koko ajan sattuu vähemmän ja tiedän, että joskus maailma on uskomattoman kaunis paikka myös iltaisin, kun aamun onnellisuus ja päivän kestävä seesteisyys ei enää vaihdu yön pimeyteen mennessä ontoksi oloksi.

Kun nytkin sattuu, mutta tiedän että tulee päivä, kun ei satu enää ollenkaan.

I have wanted to kill myself a hundred times

but somehow I am still in love with life – Voltaire

Ihmismielen rikkonaisuus

Voisin luvata, etten enää kirjoita sinusta, mutta en tee lupauksia, joita en voi pitää. Niinhän säkin sanoit. Kuitenkin vasta lupasit jäädä, ja nyt jo pakenit varoituksetta. Hyväksyn sen hymyillen ja jatkan matkaa.

Et ole ensimmäinen ajatus herätessäni etkä viimeinen ajatus ennen nukahtamista. Jäät yhdeksi muistoksi muiden lähteneiden joukkoon. En enää odota sinua syli avoinna, ja tällä kertaa joutuisin miettimään kahdesti ottaisinko sinut enää vastaan, jos joskus päättäisitkin palata. Jatkossa voin ajatella sinua lämmöllä, mutta olet samalla muistutus kaikesta siitä, mitä tulevaisuudessa tiedän kiertää kaukaa. Olit kaikkea, mitä muistin ja paljon enemmän, mutta olit myös merkityksettömien sanojen arkku ja ihmismielen rikkonaisuus.

Vuorollaan

seitsemän vuotta yhteisössä

jossa jokainen kaatuu vuorollaan

vaati jälleen kerran sen

että kaksi meistä ei enää noussutkaan

kuinka monta lähtöä täytyy nähdä

ymmärtääkseen

kuinka lähellä lähtöä täytyy käydä

myöntääkseen