Me ollaan todellista

Me jutellaan taas. Jutellaan samalla lailla kuin silloin kolme vuotta sitten tammikuussa, kun oltiin molemmat toisillemme vielä täysiä arvoituksia. Sanotaan arasti asioita, joiden merkityksistä ei vielä itsekkään olla varmoja. Sanot, että oon kaunis. Kirjoitat mulle jälleen lauseita, joista pitää rivien välistä lukea niiden oikeita tarkoituksia. Oot mysteerinen.

Aamuyöllä näin unta, että nukuttiin toisiimme kietoutuneina. Hivelit mun sormia ja tiukensit otettas musta. Olin mahdottoman onnellinen siinä hetkessä, mutta heräsin toinen mies mun vierellä.

- - -

Muutama yö sitten otit mut sun rintakehälle lepäämään ja suukotit mun otsaa. Hämärässä huoneessa sä puhuit mulle katumuksesta samalla, kun mä hivelöin sun kylkeä. Oot paljon enemmän kuin muistin. Sä olit niin uskomattoman kaunis siinä aamuaurinkoisella parvekkeella, kun otit mun kädestä kiinni. Kahden ja puolen vuoden jälkeen me ollaan aivan ennallaan.

Mua pelottaa, että me epäonnistutaan uudestaan.

Sääli et me ei seota yhdessä

Rumaa et me ei nukuta yhdessä

Minun ihoni kaipaa sun kämmentä

Paha et me ei asuta yhdessä

Sä oot tuhannen kilometrin päässä
                                     - Zen Cafe

Yhtä yhdessä

Silloin mun henkeä ahdisti enemmän kuin marraskuun jokaisena iltana yhteensä. En tiennyt mistä se johtui, mutta se selvisi silloin, kun kuulin yöllä ulko-oven aukeavan eikä mua ei ahdistanut enää ollenkaan. Tulit siihen mun viereen makaamaan ja vaikka oltiin ihan vain hiljaa pimeässä monia tunteja niin mulla oli hyvä siinä. Odotettiin molemmat turhautuneina unta, mutta eihän meistä kumpikaan edes halunnut nukahtaa. Usein käännyit katsomaan mua silmiin, mutta käänsin aina katseeni ensimmäisenä pois. Tulit koko ajan vähän lähemmäs mukamas sattumalta, vaikka kyllähän mä tiesin ettei yksikään kosketus ollut vahinko - ei ainakaan se kun hivelöit mun leukaa tai kun laitoit kätesi lepäämään mun vyötärölle. Oltiin siinä tilanteessa yhtä yhdessä kuin silloin, kun tajusin, että taidetaan olla toisillemme jotain magneetteja.

734 päivää kaipuuta

Haluaisin sanoa teille niin monia asioita.

Haluaisin kertoa teille siitä aidoimmasta hymystä, joka nousee kasvoilleni hänen nimensä ilmestyttyä vastaanotettuihin viesteihini. Haluaisin kertoa teille siitä kauneimmasta onnellisuuden tunteesta, kun hän sanoi olevansa halukas tapaamaan, ellei 786 kilometriä olisi meidän välissä. Haluaisin kertoa teille siitä ilonkyyneleestä, kun sain selville, että 734 päivää sitten en tainnutkaan olla ainut ihminen, joka jotain menetti. Haluaisin kertoa teille siitä, miten paljon pelkään päivää, jolloin en ole taas kuullut hänestä kolmeensataankuuteenkymmeneenviiteen vuorokauteen, joissa yöt ovat vaihtuneet päiviksi.

Haluaisin sanoa teille niin monia asioita, mutta kerron teille vain, miten muhun sattui toissayönä neljän puolikkaan kyyneleen verran, kun makasin sängylläni tunteja syväjäässä katsellen lampun varjoja, ja mietin, miltä sun kasvot näyttävät nykyisin.

"I lay for a long time in silence, staring at the ceiling. Was my life always to be like this? I wondered. Was it going to go, forever, in an instant, from sunshine to shadow? From pandemonium to loneliness? From fierce anger to a fiercer kind of love?"

- Alan Bradley

Vaihtoehto

Se ojentaa minulle taas kylmää kättään ja tartun kiinni pahimpaan mahdolliseen turvallisuuden tunteeseen. Palelen, vaikka olen kääriytynyt muhkeaan aamutakkiin. Ihokarvani ovat pystyssä kaiken tämän lämmön alla.

Lämmön alla, jota en tunne.

Olisin kaksi vuorokautta sitten sanonut, että minulla on ihan hyvä näin, mutta nyt huomaan ettei öiset ahdistukset ja painajaiset päästä minusta irti edes herätessä. Keksin selityksiä ennen herätyskellon soittoa. Nukuinko edes ennen kuin heräsin unesta.

Unesta, jossa minut haluttiin polttaa elävältä. Olin niin paha.

Jääkaapissani on nahistunut kurkun palanen ja hyllyssä liikaa hiilihydraattipitoisia makaroneja. Älä koske. Mietin lähestynkö taas elämää, jossa olemattomuus oli vaihtoehto.

Yllätyin itsekin.