734 päivää kaipuuta

Haluaisin sanoa teille niin monia asioita.

Haluaisin kertoa teille siitä aidoimmasta hymystä, joka nousee kasvoilleni hänen nimensä ilmestyttyä vastaanotettuihin viesteihini. Haluaisin kertoa teille siitä kauneimmasta onnellisuuden tunteesta, kun hän sanoi olevansa halukas tapaamaan, ellei 786 kilometriä olisi meidän välissä. Haluaisin kertoa teille siitä ilonkyyneleestä, kun sain selville, että 734 päivää sitten en tainnutkaan olla ainut ihminen, joka jotain menetti. Haluaisin kertoa teille siitä, miten paljon pelkään päivää, jolloin en ole taas kuullut hänestä kolmeensataankuuteenkymmeneenviiteen vuorokauteen, joissa yöt ovat vaihtuneet päiviksi.

Haluaisin sanoa teille niin monia asioita, mutta kerron teille vain, miten muhun sattui toissayönä neljän puolikkaan kyyneleen verran, kun makasin sängylläni tunteja syväjäässä katsellen lampun varjoja, ja mietin, miltä sun kasvot näyttävät nykyisin.

"I lay for a long time in silence, staring at the ceiling. Was my life always to be like this? I wondered. Was it going to go, forever, in an instant, from sunshine to shadow? From pandemonium to loneliness? From fierce anger to a fiercer kind of love?"

- Alan Bradley

Vaihtoehto

Se ojentaa minulle taas kylmää kättään ja tartun kiinni pahimpaan mahdolliseen turvallisuuden tunteeseen. Palelen, vaikka olen kääriytynyt muhkeaan aamutakkiin. Ihokarvani ovat pystyssä kaiken tämän lämmön alla.

Lämmön alla, jota en tunne.

Olisin kaksi vuorokautta sitten sanonut, että minulla on ihan hyvä näin, mutta nyt huomaan ettei öiset ahdistukset ja painajaiset päästä minusta irti edes herätessä. Keksin selityksiä ennen herätyskellon soittoa. Nukuinko edes ennen kuin heräsin unesta.

Unesta, jossa minut haluttiin polttaa elävältä. Olin niin paha.

Jääkaapissani on nahistunut kurkun palanen ja hyllyssä liikaa hiilihydraattipitoisia makaroneja. Älä koske. Mietin lähestynkö taas elämää, jossa olemattomuus oli vaihtoehto.

Yllätyin itsekin.

Nähdään

En muista ensimmäistä kertaa, kun me tavattiin. Muistan vain, että sinä syksynä tykkäsin sun kulahtaneista ruutukauluspaidoista ja täydellisen ruskeista silmistä. Ja olihan sinulla se yksi vihreä huppari, jota sain kerran kylmissäni lainata. Esitit ettei sua haittaa, vaikka taisit palella enemmän kuin minä.

Muistan, kuinka samana iltana halattiin ja yritit humalassa suudella mua. Kieltäydyin - kahdesti. Mutta kyllä mä silti nukuin sun vierellä siellä teltassa. Yö oli kamala. Oli elokuun kohmeus ja mun selän alla oli käpy. Käteni puutui uudestaan ja uudestaan, mutta pysyin liikumattomana, jotta en herättäisi sua. Et sä olisi herännyt - tiedän sen nykyisin.

Samana kesänä maattiin sylikkäin pimeässä navetassa. Oltiin piilossa kaverimme vihaiselta isältä ja syötiin jäätelöä. Sanoit, että mun hiukset tuoksuvat banaanilta. Väitit pitäväsi siitä, vaikka kahden vuoden kuluttua muisteltuamme sitä hetkeä, myönsit, että se oli oikeastaan aika kamalaa.

Seuraavana kesänä nähdessäni sut vilaukselta musta tuntui kuin palanen minua olisi jäänyt siihen paikkaan, kun seisoit siinä aidan vieressä, polkaisit moposi käyntiin ja hymyilemättä sanoit Nähdään. Tuskin olisin päästänyt sua lähtemään, jos olisin silloin aavistanut, mitä kaikkea meillä oli vielä edessä.

2+2+7=11

Päivämäärä 22.7. taitaa tälle suvulle tarkoittaa kertaantuvaa menetystä, vaikka eihän surun sattuminen samalle päivämäärälle 11 vuoden välein taida vielä tehdä mistään sääntöä. Toivotaan, että kummipoikasi oli sua vastassa, vaikka kuolema onkin mun maailmassa lopullinen asia.

Se viimeinen halaus jäi halaamatta, ja mä itken kai neljännen kerran.

Tuskin olen koskaan nähnyt taivasta noin mustana.