Olemattomuus

Mä olen kohta kokonaisen vuoden kokenut lähes täydellistä ja loppumatonta onnellisuuden sekä vapauden tunnetta, joka vaikuttaa näillä näkymin kestävän vielä pitkän tovin. Haluaisin kiittää kaikkia. Kiittää kaikkia näitä ihmisiä ja maailmaa. Silti ehkä enimmäkseen itseäni. Mä päästin itse itseni vapaaksi. Yhtäkkiä mä huomasin tanssivani ympäri mun huonetta ilman musiikkia.

En osaa hahmottaa milloin kaikki muuttui. En kykene näkemään vuosien takaista itseyttä, joka silloin tällöin saattoi itkeä itsensä uneen. En pysty muistamaan, mikä tässä maailmassa oli niin kamalaa, että sai mutkin miettimään olemattomuutta.

Odotan innolla tulevaisuutta. Anna säkin sille mahdollisuus.

“I want the happiness that money can’t buy. The happiness that comes from watching the sunset as the ocean kisses your toes or gazing up at the stars at 2am on your balcony with nothing but a blanket and your thoughts. The happiness that comes from driving down the highway with the windows all the way down or dancing around your room to your favorite song. The happiness from tea and a good book on a Monday morning or from watching the flames of a summer bonfire surrounded by the laughs of your almost drunk friends. The happiness that you feel but can’t touch, that’s the happiness I want.”

Ylitse muiden

On ihmisiä, joita palvot koko elämäsi, ajattelet päivittäin salaa. On niitä, joita muistellessa mieleen palaa pelkät hymyt ja naurut, vaikka silloin riidat olivat liian suuria. On niitä, joita humalassa voisit vannoa rakastavas, mutta selvänä jäljellä on pelkkä läheisyyden kaipuu ja nolla sanaa. On niitä, jotka olivat virhe alusta asti, mutta toivo piti teidät yhdessä. On niitä, joita et osaa kuvailla ja niitä, joihin rakastutaan pikkuhiljaa, mutta yhtäkkiä kokonaan. Ehkä on niitä, jotka tunnet muutaman tunnin, ajattelet päiviä, mutta yhtäkkiä unohdat täysin.

Yksi on silti aina ylitse muiden.



“For so many years, I couldn’t understand why every time I thought that someone finally loved me, like… for real, they would eventually turn to vapor. Every person whom I’ve ever loved is trapped inside of my chest. I’ve breathed all of them in so deeply that I’ve nearly choked and died on every soul that I’ve ever given myself to.”

- Jennifer Elisabeth, Introduction to the Born Ready book

Satoja lauseita ikävästä

"Oon kävellyt viideltä aamulla puiston läpi ja huomannut, että maailma on kauneimmillaan hiljaisen aamukasteen aikaan. Oon poistunut kolmelta yöllä huoneestani pihakeinuun makaamaan, ja yrittänyt nukahtaa. Oon nähnyt, kuinka metsissä sumuverho kohoaa maanpinnalta kohti puiden latvoja, ja kuinka se peittää järvet kokonaan. Oon nojaillut rannalla mäntyä vasten ja odottanut, milloin alkaisi satamaan."

- - -

Voisin kirjoittaa teille satoja lauseita ikävästä, joka ei väisty ajan kanssa. Niin suuresta ikävästä, että se raastaa tälläkin hetkellä mun rintakehää, mutta silti niin pienestä, että unohdan sen päivisin. Mä en usko, että tästä voi päästä irti.

Viilessä syystuulessa

Se oli yksi viimeisimmistä kerroista, kun me nähtiin. Käveltiin pihalla syyshämäryydessä hiljaa kohti sadan metrin päässä häämöttäviä valoja. Näimme tuskin toisiamme. Yhtäkkiä otit musta kiinni ja halasit pidempään kuin aikoihin. Oltiin siinä hetki ja kysyit miksen halannut sua aiemmin. Vastasin itkua pidätellen, etten uskaltanut. Se halaus jäi yhdeksi viimeisimmistä, enkä voi olla muistamatta, miten pahalta ja samaan aikaan huojentuneelta minusta tuntui siinä pimeydessä keskellä soratietä, viileässä syystuulessa.

Kahvipöydässä istuit vastapäätäni ja susta huokui inho. Kutittelin varpaillani jalkateriäsi etkä reagoinut kuin kylmällä katseella, joka on ikuisesti piirtynyt verkkokalvoilleni. Ja vaikka siitä tunnin kuluttua makasinkin taas onnellisesti sun kainalossa, niin kyllä me molemmat taidettiin tietää, ettei meitä voi enää korjata.