734 päivää kaipuuta

Haluaisin sanoa teille niin monia asioita.

Haluaisin kertoa teille siitä aidoimmasta hymystä, joka nousee kasvoilleni hänen nimensä ilmestyttyä vastaanotettuihin viesteihini. Haluaisin kertoa teille siitä kauneimmasta onnellisuuden tunteesta, kun hän sanoi olevansa halukas tapaamaan, ellei 786 kilometriä olisi meidän välissä. Haluaisin kertoa teille siitä ilonkyyneleestä, kun sain selville, että 734 päivää sitten en tainnutkaan olla ainut ihminen, joka jotain menetti. Haluaisin kertoa teille siitä, miten paljon pelkään päivää, jolloin en ole taas kuullut hänestä kolmeensataankuuteenkymmeneenviiteen vuorokauteen, joissa yöt ovat vaihtuneet päiviksi.

Haluaisin sanoa teille niin monia asioita, mutta kerron teille vain, miten muhun sattui toissayönä neljän puolikkaan kyyneleen verran, kun makasin sängylläni tunteja syväjäässä katsellen lampun varjoja, ja mietin, miltä sun kasvot näyttävät nykyisin.

"I lay for a long time in silence, staring at the ceiling. Was my life always to be like this? I wondered. Was it going to go, forever, in an instant, from sunshine to shadow? From pandemonium to loneliness? From fierce anger to a fiercer kind of love?"

- Alan Bradley

Vaihtoehto

Se ojentaa minulle taas kylmää kättään ja tartun kiinni pahimpaan mahdolliseen turvallisuuden tunteeseen. Palelen, vaikka olen kääriytynyt muhkeaan aamutakkiin. Ihokarvani ovat pystyssä kaiken tämän lämmön alla.

Lämmön alla, jota en tunne.

Olisin kaksi vuorokautta sitten sanonut, että minulla on ihan hyvä näin, mutta nyt huomaan ettei öiset ahdistukset ja painajaiset päästä minusta irti edes herätessä. Keksin selityksiä ennen herätyskellon soittoa. Nukuinko edes ennen kuin heräsin unesta.

Unesta, jossa minut haluttiin polttaa elävältä. Olin niin paha.

Jääkaapissani on nahistunut kurkun palanen ja hyllyssä liikaa hiilihydraattipitoisia makaroneja. Älä koske. Mietin lähestynkö taas elämää, jossa olemattomuus oli vaihtoehto.

Yllätyin itsekin.

Nähdään

En muista ensimmäistä kertaa, kun me tavattiin. Muistan vain, että sinä syksynä tykkäsin sun kulahtaneista ruutukauluspaidoista ja täydellisen ruskeista silmistä. Ja olihan sinulla se yksi vihreä huppari, jota sain kerran kylmissäni lainata. Esitit ettei sua haittaa, vaikka taisit palella enemmän kuin minä.

Muistan, kuinka samana iltana halattiin ja yritit humalassa suudella mua. Kieltäydyin - kahdesti. Mutta kyllä mä silti nukuin sun vierellä siellä teltassa. Yö oli kamala. Oli elokuun kohmeus ja mun selän alla oli käpy. Käteni puutui uudestaan ja uudestaan, mutta pysyin liikumattomana, jotta en herättäisi sua. Et sä olisi herännyt - tiedän sen nykyisin.

Samana kesänä maattiin sylikkäin pimeässä navetassa. Oltiin piilossa kaverimme vihaiselta isältä ja syötiin jäätelöä. Sanoit, että mun hiukset tuoksuvat banaanilta. Väitit pitäväsi siitä, vaikka kahden vuoden kuluttua muisteltuamme sitä hetkeä, myönsit, että se oli oikeastaan aika kamalaa.

Seuraavana kesänä nähdessäni sut vilaukselta musta tuntui kuin palanen minua olisi jäänyt siihen paikkaan, kun seisoit siinä aidan vieressä, polkaisit moposi käyntiin ja hymyilemättä sanoit Nähdään. Tuskin olisin päästänyt sua lähtemään, jos olisin silloin aavistanut, mitä kaikkea meillä oli vielä edessä.

2+2+7=11

Päivämäärä 22.7. taitaa tälle suvulle tarkoittaa kertaantuvaa menetystä, vaikka eihän surun sattuminen samalle päivämäärälle 11 vuoden välein taida vielä tehdä mistään sääntöä. Toivotaan, että kummipoikasi oli sua vastassa, vaikka kuolema onkin mun maailmassa lopullinen asia.

Se viimeinen halaus jäi halaamatta, ja mä itken kai neljännen kerran.

Tuskin olen koskaan nähnyt taivasta noin mustana.

ylirikkinäisiä lauseita

ne sanoo että only sad people write                 
                  ja mä en ole kirjoittanut
                            en ole kirjoittanut
kuvitelkaa the amount of mun onnellisuus

tai älkää sillä
                     mä itkin taas tänään
mä itkin taas tänään onnesta sen ihmisen takia

"- - viime kerralla ääretön onni sai mut luhistumaan kylmälle puulattialle.
Se salpautti mun hengen, ja sai mun kädet tärisemään.
Taisin olla onnellisempi, kuin universumi sallii ihmisen olla."

sen ihmisen takia, josta en ollut kuullut
kolmeensataankuuteenkymmeneenviiteen vuorokauteen
                                   joissa yöt ovat vaihtuneet päiviksi

pulssini tuplaantui kun onnittelin sinua uuden ikäluvun johdosta
vastasit että tää on taas jotain telepatiaa
säkin olit ajatellut minua
edes tänä yhtenä päivänä
vuoden sisällä

mä itkin onnesta

taas
sun
takia

ja sekös mut teki surulliseksi
sekös minut sitten sai kirjoittamaan

ylirikkinäisiä lauseita ja sekavaa oloa
anteeksi. kyllä mä yritin luoda jotain kaunista

                                                                                                                            meistäkin.

Lemmikkielefanteista

Vuosien takaiset kesät olivat sitä aikaa, kun öiden hämärtyessä saapui viesti: kylälle. Puin hiljaa päälle vaatteet, jotka olin hetki sitten vaihtanut yöpukuun. Hiivin natisevat portaat alas, napsautin ulko-oven lukon auki ja raotin kirkuvaa ovea. Hain skootterin tallista ja toivoin, ettei kukaan kuule moottorin käynnistymistä.

Pian oltiin kaikki yhessä. Kilpailtiin siitä kenen mopo käynnistyy huonoiten. Koristeltiin öisessä parkissa olevia autoja kukkasilla. Istuttiin asfaltilla ja kuunneltiin musiikkia mopoauton kaiuttimista keskellä kylää neljältä yöllä. Avauduttiin toisillemme menehtyneistä lemmikkielefanteista. Valitettiin hypotermiaa ja liian vähäisiä vaatekerroksia, kun jalassamme olivat vain kahdet sukkahousut. Istuttiin rantakeinussa yhdessä ja harkittiin veneen varastamista. Tutustuttiin ja naurettiin.

Kotimatkalla väisteltiin tiellä makaavia kohmeita sammakoita ja syötiin nälkäämme saastuneita metsämansikoita. Ajettiin pienessä aamusumussa, kunnes päästiin kotiin kääriytymään peittojen alle. Nukuttiin kylmyys pois iholta. Kyllähän me yritettiin olla kotona ennen auringon nousua, mutta harvoin onnistuttiin.

En ole koskaan ollut vapaampi.

"But the most beautiful things in life are not just things.

They're people and palces, memories and pictures.

They are feelings and moments, smiles and laughter."

Aamuviideltä

♪ ♫ Maxïmo Park - Books from Boxes

Vaikka muutin syksyllä ensimmäistä kertaa omilleni ympäristöön, josta en tuntenut ketään, en vuoden vaihtuessa osannut mainita ainuttakaan asiaa, joka olisi tehnyt mun vuodesta merkityksellisen. Mutta viime yönä kello viideltä mä ymmärsin, että kesän jälkeen oon tainnut oivaltaa elämästä enemmän asioita, mitä ihmisen kuuluisi vuosikymmenessä.

Oon löytänyt ystävät, joilla on merkitystä. Huomasin, että joskus voi ihastua niin kovasti, että sen saattaa sekoittaa rakastumiseen, ja että ihastuminen saattaa kestää vain muutaman päivän ja sen jälkeen muuttua vihaksi. Oon ymmärtänyt, että mun sisko on mulle tärkeintä tässä maailmassa, ja että mun olisi pitänyt oppia arvostamaan perhettä enemmän vuosia sitten.

Oon oppinut itsestäni jotain, joka tulee todennäköisesti vaikeuttamaan mun koko loppuelämää, mutta siitä tekee merkityksellisen vain se, että hyväksyn asian. Oon oppinut, että kaikkea negatiivista itsessä ei tarvitse yrittää hävittää, jos sen voi ottaa osaksi itseä. Oon joutunut toteamaan, että kaikki vahvimmat ajatukset ja tunteet eivät välttämättä ole tukahdutettavissa, mutta niiden kanssa pitää oppia elämään. Oon huomannut, että kaipaus on tunne, joka voi huomenna olla poissa, mutta kuukauden päästä se saattaa iskeä muhun voimalla, joka musertaa mut sekunneiksi viikkojen edestä.

Kun vuosi vaihtui, mä luulin etten ole oppinut mitään, mutta aamuviideltä maaliskuussa tajusin, että oon tainnut kasvaa vuodessa saman verran, mitä ihmisen kuuluisi vuosikymmenessä.



"Miksi ihmisillä oli tapana toistella sellaisia täysin itsestään selviä asioita, kuten kaunis ilma tänään tai oletpas sinä pitkä tai voi hyvä luoja, te olette näköjään pudonnut kymmenen metriä syvään kaivoon, oletteko kunnossa?"

- Adam Douglas (Linnunradan käsikirja liftareille)

Aamuhuuruinen humala

Ilmassa leijuu tunkkainen alhoholin haju ja silloin tällöin joku valittaa päänsärkyä. Yritän nukkua, mutta TV pauhaa liian kovalla. Olo on vielä lievästi humalainen. Siirryn sänkyyn, jossa on enemmän tilaa, vaikka siinä makaa jo kaksi krapulaista. Painan pääni tyynyyn ja kääriydyn peittoon toivoen, että en oksenna.

Mun vieressä on joku. Se, jonka nimen juuri ja juuri muistan. Ollaanhan me monesti nähty, muutaman kerran katseita vahingossa vaihdettu, ehkä pari sanaa sanottu. Olin vähän hämmentynyt, kun yöllä halusit mun viereen nukkumaan. Käskin sut kuitenkin pois.

Yritän nukkua, kun sä alat silittelemään mun kättä. Katson sua hämmentyneesti, kun sä vilauttelet suloista hymyäsi. Otat mut kainaloosi ja unohdan huonon oloni. Hymyilen sulle takaisin ja hetken päästä piilotat meidät hämärään peiton alle. Sä katsot kysyvästi ja painat huulesi vasten mun huulia.

kaaos

miellän tämän jo osaksi itseäni

olisin  kai kaaos ilman

mä tuskin tiedän enää mitään matematiikasta

mutta jotkut laskut tulevat täysin luonnostaan

oon viimeaikoina voinut pahoin
mutta tavallaan nautin tästä.

I knew, by then, that I had a problem. I knew it in the way that alcoholics know in the back of their brain that they have a problem. They know, but they don’t believe it’s out of control. The convenience in having an eating disorder is that you believe, by definition, that your eating disorder cannot get out of control, because it is control. It is, you believe, your only means of control, so how could it possibly control you?

                                                                             - Marya Hornbacher, Wasted